Tell me what you see

Hups. Minun ei ollut enää tarkoitus kesällä lähteä muun perheen kanssa ulkomaanreissulle, jotta ei tarvitsisi sähläillä kesätöiden kanssa ja että voisin loppukesästä sitten keskittyä kirjoituksiin lukemiseen. Mutta - enhän minä nyt voi noita Dubliniin ilman minua päästää ja ehkä minä en loppukesästä enää ole töissäkään ja eihän se neljä päivää kauheasti lukuajasta ole pois. Noh, Dublin oli liian vaikea lentojen takia ja aika kallis ja Saksa kiinnosti mutta sekin oli vähän hankala, niin lähdemmepäs nyt sitten Amsterdamiin kesällä : )

Ja ärsyttää ja ahdistaa ja vituttaa ja turhauttaa, kun joka kerta kun suutun tai ihan vain sanon jostain, ei sitä enää oteta tosissaan, kun olen vaan niin drama queen ja suutun kuitenkin kaikesta aina ja olen vain niin vitun hyvä syyllistämään muita, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Entä kun minusta juuri nyt ihan oikeasti tuntuu pahalta? Ehkä en voi (taaskaan) tehdä muuta kuin syyttää itseäni.

 Okei, olen aika mestari heittäytymään marttyyriksi ja syyllistämään muita riidellessä. Mutta. Minusta minusta ihan oikeasti tuntuu pahalta. Varsinkin kun minut pudotetaan alas pilvistä, eikä maan pinnalta.

(Ei asiat oikeasti näin huonosti ole, haluan vain purkaa tämän jonnekin. Kiitti moi.)

I know it hurts, it was meant to

Tästä ei välttämättä tule mitään kovin pirteää tekstiä, kun olen taas kotona kipeänä koomaamassa ja olen ilmeisesti taas tehnyt jotain väärin.

Filosofiaa lukiessa ja sen koetta tehdessä tulee aina se sama fiilis - aivot uhkaavat räjähtää päästä sen kaiken ristiriitaisuuden, paradoksaalisuuden ja epämääräisen pohdinnan takia. Oikeastaan olisin osannut kaiken ihan yhtä hyvin lukemattakin, kun siinä oli niin paljon omaa pohdintaa ja omien mielipiteiden pohtimista (mikä oli vähän tyhmää, koska en minä tiedä mitä mieltä minä olen, filosofiassa ei ole olemassakaan suuntausta, jossa ei olisi ongelmakohtia). Nyt voisi miettiä, että miksi ihmeessä minä siis luen filosofiaa. Koska kaikessa älyttömyydessään ja tyhmyydessään (tai juuri niiden takia) se on tosi hauska ja mielenkiintoinen aine.

Masentaa ihmisten mustavalkoinen ajattelu, hehkutetaan että ollaan niin suvaitsevaisia ettei mitään rajaa, mutta silti ei kestetä sitä, jos joku on eri mieltä ja ihan ystävällisesti esittää mielipiteensä.

Okei, en minäkään ole täydellinen, ehkä syyllistyn itsekin tuohon joskus... Ja sen jälkeen, kun lyhyen ajan sisällä saa kuulla useasti olevansa itsekäs ja kykenemätön ajattelemaan muita ihmisiä, alkaa itsekin vähitellen ajattelemaan niin itsestään.

Don't know why but I wish that maybe I could lose myself

Turha sitten odottaa tältä kirjoitukselta yhtään mitään järkevää sisältöä tai loogisuutta tai ymmärrettävyyttä kaikilta osin tai yhtenäisyyttä. I have warned you.

Tänään iltapäivällä tajusin sen, kuinka samanlainen "tilanne" minulla paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta on juuri nyt verrattuna toissasyksyyn. (Paniikkikohtauksia useampana päivänä viikossa huonon itsetunnon ja koulustressin takia.) Olen pohjimmiltani onnellinen ja monet asiat ovat paremmin kuin vähään aikaan. Mutta sitten pienehkö, kouluun liittyvä asia alkaa stressata hetki hetkeltä enemmän. Pystyn sulkemaan sen aina välillä ulkopuolelle, en ajattele sitä, mutta ahdistus jää. Jossain vaiheessa onnistun kääntämään sen omaksi viakseni - minussa on vikaa, minä teen väärin, olen paska. Itsetuntoni valuu todella alas. Ja uhkaan sotkea nekin asiat, jotka ovat hyvin ja joiden takia ei pitäisi ahdistua.

(Ei luoja, kirjauduin tässä välissä sisään Irc-Galleriaan ja sinne oli tullut pyyntö osallistua johonkin MLL:n tyttökyselyyn, joka koskee mm. tyttöjen itsetuntoa. Kivaa.)

Enkä oikein ymmärrä, miten ihmeessä poikaystäväni jaksaa niin ihmeen hyvin tuota puolta minusta, päädyimme puhumaan asiasta - tästä epävarmuus/itsetuntohässäkästä - hieman viime viikonloppuna. Olen toisinaan aivan älyttömän vaikea ihminen, herkkä, äkkipikainen (toisaalta en pitkävihainen, lepyn suurin piirtein sekunnissa). Mutta silti hän jaksaa ja pysyy tyynenä kun itse olen ihan ihme temperamenttinen sekopää. Tuli muuten eilen tasan puolitoista vuotta täyteen ♥

Kävin tänään kampaajalla sopimassa vanhojentanssikampauksestani ja samalla pikaisesti kokeiltiin, miltä se tulee näyttämään ja tämä on tosi kiva. Ja hämmentävää, että hiukseni ovat siitä iltapäivästä lähtien pysyneet kiharina. Normaalisti nämä pysyy kiharina ehkä sen 15 minuuttia ja lässähtävät sitten. Ehkä en vaan itse osaa.

Ja nyt on uusimman TVD-jakson vuoro. Ja huomenna parhaan kaverin kanssa shoppailemaan, jee.

Okei ei tästä ihan niin epämääräinen tullut.

When I awoke, I was on the highway

She still hears music in the air

Tällä hetkellä tunnen olevani idiootein ihminen maailmassa.

Tuntuu, etten lähiaikoina ole muuta onnistunut tekemäänkään, kuin sotkenut asioita ja tehnyt virheitä ja vääriä päätöksiä.

Jos vielä jatkan tätä, ne kaksi ehkä pahinta pelkoani toteutuvat, enkä voi syyttää ketään muita kuin itseäni.

Vittu.

I haven't lost anything except my mind

Jotenkin vähän sellainen olo, että tänään koko maailma on minua vastaan. Mutta onneksi vain vähän.

Deja vu -tunne yläasteajoista ei ole tiedättekö ollenkaan kiva. Okei, on minulla yläasteesta paljon hyviäkin muistoja, mutta juuri nyt ne huonot vievät juuri ja juuri voiton. Lisäksi juuri nyt on sellainen fiilis, että miksi vitussa olen lukiossa, miksen olisi päättänyt säästää hermojani ja päättää mennä amikseen? Toisaalta taas, tuskin olisin viihtinyt siellä.

Tämän pointti on ehkä se, että asioilla on aina kaksi puolta. Ja se, että ehkä on hauska ja hyödyllinen sana.

Niin ja hyvää uutta vuotta!

Like a lovesick fool

Nyt on toisen lomapäivän ilta ja minä ahdistun tekemisen puutteesta. Mitä ihmettä?

Olin eilen ensimmäistä kertaa ikinä seinäkiipeilemässä ja se oli oikeastaan tosi kivaa. Odotin, että en edes uskaltaisi lähteä kiipeämään sitä seinää kun korkeanpaikankammoinen olen, mutta ei siinä tullut oikeastaan sitä ajateltua, kuinka korkealla on. Kädet ovat kipeät, kun tekniikkani oli aluksi vähän väärä, mutta olen kyllä iloinen, että lähdin mukaan. Ihan senkin takia, että oli kiva nähdä ihmisiä, kun loppuloma todennäköisesti tulee menemään aika epäsosiaalisissa merkeissä, tuskin tulen näkemään perheen lisäksi muita kuin poikaystävääni ja paria kaveria.

Sen takia, että satun olemaan juuri nyt aivan tajuttoman onnellinen ja päädyin lukemaan vanhoja Irc-Gallerian blogimerkintöjäni, on pakko taas ihmetellä, miten ihmeessä selvisin loppukesästä/alkusyksystä hengissä. Asiat ovat niin päinvastoin nyt.

I keep telling myself, I keep telling myself...

(That I'm not the desperate type

... but you make me look through blinds)

Hermoromahdus ja/tai paniikkikohtaus, täältä tullaan. Ehkä itkukohtauksia ei enää tule, kun hämmensin jo 12-vuotiaan pikkuveljen purskahtamalla itkuun kesken avautumisen päivän tapahtumista.

Haluan huomisen tänne nythetikiitos

Masentaa ihmisten ilkeys, minulla ihan oikeasti kävi sääliksi erästä ihmistä ja menetin hermoni. Ja todennäköisesti eivät ne edes tajunneet, kuka minua kuuntelisi?

Saatiin me sentään veljen kanssa ostettua viimein äidille se joululahja. Ja päätettiin, mitä ostetaan isälle.

Then I will follow you into the dark

Kuka minä olen odottamaan ihmisiltä kykyä ottaa muut, esim. minut, huomioon, kun en näköjään kaikkien tärkeidenkään ihmisten kohdalla pysty siihen itse?

(Juuri ärsyynnyin blogimerkinnöistäni, joista en itsekään jälkeen päin ymmärrä, mistä asiasta/tilanteesta olen puhunut. Ja nyt teen sen taas. Anteeksi.)

Tavallaan asiat ovat paremmin kuin pitkään aikaan, mutta kuitenkin jotain puuttuu, joku minussa on muuttunut ja tekee asiat vaikeiksi. Tuntuu, kuin en enää tietyissä tilanteissa osaisi olla oma itseni, joudun yrittämään aivan kauheasti ollakseni sitä ja siltikin jokin puuttuu. Olen aina ollut huono löytämään tilanteeseen juuri sopivia sanoja sanottavaksi, mutta nyt se tuntuu toisinaan aivan mahdottomalta.

En haluaisi tämän olevan näin negatiivissävytteinen merkintä, mutta tuo pohdinta nyt sai vähän semmoisen sävyn.

I'm a thinker not a talker

Minulla soi päässä joku biisi, joka on tosi hyvä ja haluaisin kuunnella sen siksi, mutta en muista mikä se on. En tiedä onko se minulla edes koneellani, Spotify-soittolistaltani se ainakin löytyy, mutta se nyt ei kauheasti auta kun siellä on biisejä niin hitosti.

En tiedä, miksi kirjoitin tuon, koska ei se kyllä erityisemmin juuri nyt ärsytä tai mitään. Suurimman osan ajatustilastani vie juuri nyt ahdistus siitä, millaisia ihmiset voivat olla. En ymmärrä. Okei, tämä vahvistaa mielipidettäni eräästä asiasta, mutta ääh. En-ymmärrä-en-ymmärrä-en-ymmärrä.

Tänään on ollut muutenkin tosi outo päivä. Aamulla ahdistuin jostain asiasta jota en enää muista - mutta onneksi eiliset huolen aiheeni menivät jo ohi, tiesin koko illan ajan että se oli turhaa. Päivällä kirjoitin ehkä oudoimman - tietyllä tavalla - kirjoittamani fikin hetken mielijohteesta. Mielialani oli silloin aika hyvä, joten on vähän jännää, että pystyin kirjoittamaan sellaisen tekstin, niin tulkinnanvarainen kuin se olikin.

Sain perjantaina lainaksi kaveriltani Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen tuotantokauden ja olen nyt katsonut sitä viiden jakson verran. Se on hauskaa, kun en ole ensimmäistä kautta nähnyt kuin sen kerran vuosi sitten, kun aloin netistä TVD:tä seuraamaan. Osa hahmoista on muuttunut siitä ihan hirveästi ja rakastan sitä kuinka se juoni on kehittynyt niin mielettömästi noista ensimmäisista jaksoista.

Tämän kirjoittaminen ja randomien juttujen selittäminen vähän lievensi vittuuntumistani ja epäuskoani ihmisten suhteen. En vaan aina voi käsittää.

Ja löysinkin sen biisin, joka soi päässäni.

Scarlet boots, the kiss of death

Ennen minua pelotti ihmisistä erilleen kasvaminen, mutta ei sekään ole kivaa, kun joudun katsomaan sitä vierestä, kun se tapahtuu kahdelle minulle rakkaalle ihmiselle.

Tänään ei ole todellakaan ole ollut hyvä päivä. Miten kaikki voikin kaikki mennä niin järjestelmällisesti pieleen? Onneksi huomenna varmaan jaksan nauraa asialle.

Sain tänään aloitettua operaationi saada lähiaikoina - hyvä on, suunnilleen viimeisen puolen vuoden aikana - kirjahyllyyni (tai yöpöydälle kun kirjahyllyyn ei mahdu) kerääntyneet kirjat luetuksi. Niitä on aika paljon. Päätin aloittaa Daphne du Maurierin Serkkuni Raakelilla. Kirjailijan toinen kirja Rebekka oli aivan mieletön, joten kovat odotukset tästäkin on. Ja hyvältä vaikuttaa.

We get so complicated

Muistutus itselleni: Älä ikinä ajoita hillitöntä itkukohtausta sen ajaksi, kun pyöräilet hieman kovempaan tahtiin kotiin illalla ja olet hengästynyt ja sinulla on yskä. Opettele olemaan järkevä, ajattele. Jos oletat, että sinua ajatellaan, ajattele muita äläkä vain kuvittele tekeväsi niin.

En ihan oikeasti ymmärrä itseäni. Ennen kaikkeen vielä oli aina jokin suhteellisen järkevä syy, ainakin jokin selitys siihen, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, tai miksi minusta tuntui miltä tuntui. Nyt masennun ilman syytä, itken ilman syytä tai asiasta jonka takia ei edes pitäisi itkeä, olen edelleen ihan vitun hankala ihminen ja liian monta kertaa lyhyen ajan sisällä olen suuttunut ilman syytä.

Eräs positiivinen (kai?) asia tästä kaikesta tuli mieleeni, kuitenkin. Olen tainnut kuitenkin olla taas kerran vainoharhainen, jos joku tässä on jotakin hajalle saamassa, se olen minä. Voin syyttää itseäni, vaikken pelkästään, niin ainakin osittain. Hah. Ja minä olen minäkin selityksen velkaa eräälle ihmiselle.

Ja tästä merkinnästä tuskin kukaan mitään ymmärtää, liian epämääräistä tajunnanvirtaa kaiketi. Tagit saattavat auttaa hieman.

Ja sain minä muuten vihdoin luokkakaveriltani lainaksi BFMV:n uusimman levyn lainaksi, piti saada se jo viime keväänä. Kyseiseltä levyltä otsikon lyriikat, yllätys sinänsä.

And again

En oikein tiedä enää, mitä ajatella.

En taida osata olla sellainen kuin haluaisin, välitän liikaa. Siinä vaiheessa, kun teen kaikkeni tehdäkseni kaiken muille helpoksi ja tehdessäni parhaani, odotan, että minutkin otettaisiin huomioon. Ja kun niin ei tehdä, en pysty enää. En jaksa yrittää. 

Ei tämä tätä koko ajan ole, ei kaikki ole huonosti. Todellisuus kuitenkin tulee aina takaisin, en minä sitä osaa tai edes halua piilottaa. Onko liikaa pyydetty, että saisin kuulla edes yhden lauseen, joka voisi tuoda hymyn huulilleni silloin, kun en jaksa?

Ainakin pystyn taas kirjoittamaan runoja, jollain tavalla. Ne eivät vain kuulosta enää siltä, kuin ne joskus kuulostivat ja miltä haluaisin niiden kuulostavan.

Tell my mom I'm doing fine

Olen aina arvostanut ihmisissä todella paljon epäitsekkyyttä ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

Ehkä juuri sen takia se on vielä kamalampaa tajuta, etten itse aina osaa olla sellainen. Haluaisin olla. Jos jollekulle tästä avautuisin, hän varmaan sanoisi, että niissä tilanteissa joissa olen itsekäs, minulla on syy siihen. Niin se kai on, mutta se tuntuu pahalta.

Hyvä tai ei, nyt minulla ainakin on tilaisuus todistaa, etten ole oikeasti sellainen. Osaan ajatella muita, käytän kaiken energiani siihen. Oli siitä sitten hyötyä tai ei. Teen parhaani.

Tajusin myös, etten tehnyt virhettä päättäessäni tehdä kuten ennenkin, tällä kertaa se oli paras vaihtoehto. Kyllä tämä tästä. Toivottavasti.

Juuri nyt en jaksa turhautua siitä, että tätä tuskin kukaan lukee tai ei ainakaan kommentoi (ei ihmekään, ei kukaan saa näistä jutuistani mitään irti), sillä ainakin tämä helpottaa. Kunnes se iskee tajuntaani, että loppujen lopuksi noin ajattelu ei ole kovinkaan epäitsekästä.

Hitto.

There's a place for me somewhere out there

Eilen oli mukava päivä, olin kaverini ja poikaystäväni kanssa vähän siellä sun täällä ja meillä oli ihan hauskaa (vaikka välillä oli vähän ulkopuolinen olo - kaksi poikaa + minä, he puhuivat jonkin aikaa entisen koulunsa opettajista joista minä en tiedä yhtään mitään, minähän en juo ja alkoholistakin heille tuli puhe jossain välissä...), kiva, että tulee lomalla joskus jonnekin lähdettyäkin. Vaikkakin, saman päivän aikana sekä Hesburgerissa että McDonaldsissa käyminen oli aika outoa, normaalisti en käy kummassakaan niistä kovinkaan usein.

Lisäksi huomasin itsessäni erään piirteen, joka on ehkä viimeisen puolen vuoden tai ehkä pidemmänkin ajan aikana kehittynyt. Ehkä se on vain tapa näyttää itsepäisyyttäni ja kuitenkin samaan aikaan epävarmuuttani itsestäni, joka tapauksessa tunnen itseni hieman naurettavaksi.

Pöytäni on ihan järkyttävä sotku ja ajattelin ehkä vihdoin leikkiä kangastusseillani. Ostin aikoja sitten valkoisen t-paidan, johon suunnittelin jäljentäväni jonkin bändin logon. Päädyin VersaEmergeen, sillä olen kuunnellut heitä todella paljon lähiaikoina ja heidän paitaansa minulla ei ole (enkä kehtaa pyytää äitiä tilaamaan sellaista minulle mistään, kun hän on viimeisen vuoden aikana minulle niitä aika monta tilaillut).

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa tehnyt jotakin ihan ruokaa ihan itse enkä ole sekoillutkaan kovin pahasti. Enkä ole tällä viikolla kauheasti muuta syönyt kuin pastaruokia. Pastaviikko jee.

I'm not far from home

Kirjoitin tähän peräti kaksi kappaletta, mutta ärsyynnyin ja deletoin ne. Alusta siis.

Jotenkin minulla on sellainen fiilis, että kirjoitan tänne liian harvoin tai en kerro kaikesta mistä ehkä pitäisi (vaikka kuka tässä on määräämässä, että mitä minä tänne kirjoitan :'D), mutta tavallaan, aika useinhan minä tänne löpisen. Entiedäentiedäentiedä.

Ja sen verran täytyy sanoa, että olin oikeassa - asiat muuttuvat tänä kesänä. Eivät omalta osaltani kovinkaan paljon, mutta muuttuvat kuitenkin. Ja en aio valittaa, sillä hyväksi tämä on.

Pelkään edelleen heinäkuuta hieman, mutta tavallaan taas odotan sitä ihan liikaa. Juuri nyt oloni on optimistinen (toivotaan, ettei se kostaudu) ja tuntuu siltä, että selviän siitä kyllä. Osaan minäkin olla vahva, nyt voin näyttää sen itselleni. (Vai voinko, pystynkö siihen?)

It's compromise that moves us along

En hetkeen osannut tehdä muuta kuin tuijottaa lamaantuneena eteeni, kun iPodini jumiuduttuaan päätti poistaa kaikki ne yli tuhat kappaletta, jotka minulla siellä oli. Puolet niistä olivat sellaisia, joita minulla ei ole tällä uudella koneellani. Osan saan ladattua levyiltäni ja kännykästäni takaisin, mutta osaa en. Olen aina silloin tällöin miettinyt, kuinka kamalaa se olisi, kun kaikki biisit häviäisivät ja nyt niin sitten kävi. Tekisi mieli itkeä, mutta itkukiintiöni on kai tälle päivälle jo täynnä.

Lisäksi olen jo vähän aikaa tiedostanut sen, että olen tahtomattani etääntynyt kahdesta minulle ennen todella rakkaasta ihmisestä ihan liikaa ja toisesta voin vain syyttää itseäni. Toisen kanssa se tapahtui aikoja sitten, se on tapahtunut vähitellen ja tarpeen vaatiessa asiat kyllä voivat hetken olla kuin ennen. Toisen minä taisin itse unohtaa väärällä hetkellä ja nykyään tuntuu, ettei hän halua puhua minulle, vaikka yrittäisin.

Muuten minulla menee ihan hyvin.

Clap until your hands hurt

Hei ihmiset.

Juuri nyt olen erittäin hämmentynyt. Olen tottunut siihen, että eräs ihminen ei puhu minulle kuin sillon jos hänellä on jotain asiaa kahteen parhaaseen kaveriini liittyen, koska olen saanut sellaisen kuvan, ettei hän oikein pidä minusta - osittain tiedän syynkin siihen - ja vaikkei hän tiedä sitä, en minäkään hänestä. Mutta nyt.

Hän. Tuli. Juttelemaan. Minulle. Facebookissa. Ilmeisesti. Muuten. Vaan. Jännää jännää jännää jännää. (Eikä hän edes tainnut tajuta piilovittuiluani.)

En valita.

Ja kaikkia varmaan kiinnosti oikein erityisen paljon.

Ulkona on kiva sää, kävin eilen kaupungilla ja sain ostettua vihdoin uikkarit, vapaapäivät sekoittavat käsitykseni viikonpäivistä ja luulen koko ajan että tänään on lauantai, lauantaina olen menossa poikaystäväni isoveljen ylppäreihin ja minua hieman pelottaa.

You're such a pretty thing

Tämä viikko - ja oikeastaan viime viikonloppukin - vaan kusaisi (jopas tuo sana näyttää tyhmältä kirjoitettuna, siis kusea -> kusaista -> kusaisi) torstaihin asti aivan täysin. Olin epävarma itsestäni, olin väsynyt ja turhautunut, joten suutuin ihmisille - tai no oikeastaan vain yhdelle ihmiselle - vähän kaikesta ja myöhemmin kaduin sitä, pelkäsin, itkin ja itkin vielä vähän lisää.

Mutta torstaina pelkoni osoittautuivat turhiksi ja kaikki on taas hyvin. Siitepölynuhan lisäksi taisin eilen vilustuttaa itseni (oli koulussa Pukeudu hipiksi -päivä ja olin sitten koko päivän mekko päällä, eikä tuolla nyt ole mitenkään erityisen lämmin) ja olo on tässä illalla ollut melko mielenkiintoinen. Mutta jotenkin se ei nyt jaksa ärsyttää, kaikki on muuten niin kivaa. Taas hetken. Toivottavasti pidempääkin.

En ainakaan enää pelkää kesäloman alkua samalla lailla kuin vähän aikaa sitten.

'Cause you like me too much and I like you

Mitään sen ihmeellisempää asiaa minulla ei juuri nyt ole ja jossain vaiheessa ärsyynnyn taas siihen, kun kukaan ei kommentoi, mutta kirjoittelenpas kuitenkin jotakin.

Sen vastapainoksi, että äikän tunneilla minulla on nykyään melkein koko ajan epämääräinen ärsyyntymisen tunne (ennen olin about äikänopen lellikki ja hän ainakin oletti minun tietävän kaiken, mutta tässä jaksossa sössin näytelmäanalyysin ja muutenkin pystyisin parempaan mutta en vaan jaksa, niin koomaan ne tunnit), enkun tunneilla tulee taas se onnistumisen tunne. Siellä minä osaan, siellä minä pärjään. Opettajamme osaa olla usein aika vittumainen ja ärsyttää aika lahjakkaasti välillä, mutta seoihgtrh. Tänään kävin kysymässä, että haittaako se kauheasti jos ylitin kirjoitelman maksimisanamäärän taas vaihteeksi sadalla sanalla (150-200 sanaa, niin mulla se taas venähti 310 sanaan), niin: "Ei todellakaan haittaa, sinä olet kuitenkin aika hyvä kirjoittaja, niin kiva vaihteeksi saada lukea vähän enemmän hyvääkin tekstiä."

 

Toisaalta, siksi että enkku kiinnostaa minua ja tiedän olevani siinä tosi hyvä, stressaan sitä ihan kauheasti. En ole ikinä saanut englannin kokeesta alle ysiä, ja kasi olisi minulle maailmanloppu. Plus että minulla oli edellinen kurssi kymppi, niin kauheat paineet, että nytkin saisin. Nyt tunnen itseni ihan elämättömäksi hikipingoksi, jes.

 

Sekin minua jaksaa yllättää iloisesti varsinkin yläasteen jälkeen, kuinka paljon minulla on kavereita luokaltani. Yläasteella minulla oli luokallani kaksi kaveria ja muut taas olivat niitä, jotka eivät halunneet puhua minulle tai mitään.

Onpas nyt koulupitoista juttua, huhuuh. Tavallaan en odota kesäloman alkamista yhtään, vaikka se varmaan tekee hermoilleni ihan hyvää.