Then I will follow you into the dark

Kuka minä olen odottamaan ihmisiltä kykyä ottaa muut, esim. minut, huomioon, kun en näköjään kaikkien tärkeidenkään ihmisten kohdalla pysty siihen itse?

(Juuri ärsyynnyin blogimerkinnöistäni, joista en itsekään jälkeen päin ymmärrä, mistä asiasta/tilanteesta olen puhunut. Ja nyt teen sen taas. Anteeksi.)

Tavallaan asiat ovat paremmin kuin pitkään aikaan, mutta kuitenkin jotain puuttuu, joku minussa on muuttunut ja tekee asiat vaikeiksi. Tuntuu, kuin en enää tietyissä tilanteissa osaisi olla oma itseni, joudun yrittämään aivan kauheasti ollakseni sitä ja siltikin jokin puuttuu. Olen aina ollut huono löytämään tilanteeseen juuri sopivia sanoja sanottavaksi, mutta nyt se tuntuu toisinaan aivan mahdottomalta.

En haluaisi tämän olevan näin negatiivissävytteinen merkintä, mutta tuo pohdinta nyt sai vähän semmoisen sävyn.

We get so complicated

Muistutus itselleni: Älä ikinä ajoita hillitöntä itkukohtausta sen ajaksi, kun pyöräilet hieman kovempaan tahtiin kotiin illalla ja olet hengästynyt ja sinulla on yskä. Opettele olemaan järkevä, ajattele. Jos oletat, että sinua ajatellaan, ajattele muita äläkä vain kuvittele tekeväsi niin.

En ihan oikeasti ymmärrä itseäni. Ennen kaikkeen vielä oli aina jokin suhteellisen järkevä syy, ainakin jokin selitys siihen, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin, tai miksi minusta tuntui miltä tuntui. Nyt masennun ilman syytä, itken ilman syytä tai asiasta jonka takia ei edes pitäisi itkeä, olen edelleen ihan vitun hankala ihminen ja liian monta kertaa lyhyen ajan sisällä olen suuttunut ilman syytä.

Eräs positiivinen (kai?) asia tästä kaikesta tuli mieleeni, kuitenkin. Olen tainnut kuitenkin olla taas kerran vainoharhainen, jos joku tässä on jotakin hajalle saamassa, se olen minä. Voin syyttää itseäni, vaikken pelkästään, niin ainakin osittain. Hah. Ja minä olen minäkin selityksen velkaa eräälle ihmiselle.

Ja tästä merkinnästä tuskin kukaan mitään ymmärtää, liian epämääräistä tajunnanvirtaa kaiketi. Tagit saattavat auttaa hieman.

Ja sain minä muuten vihdoin luokkakaveriltani lainaksi BFMV:n uusimman levyn lainaksi, piti saada se jo viime keväänä. Kyseiseltä levyltä otsikon lyriikat, yllätys sinänsä.

Tell my mom I'm doing fine

Olen aina arvostanut ihmisissä todella paljon epäitsekkyyttä ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

Ehkä juuri sen takia se on vielä kamalampaa tajuta, etten itse aina osaa olla sellainen. Haluaisin olla. Jos jollekulle tästä avautuisin, hän varmaan sanoisi, että niissä tilanteissa joissa olen itsekäs, minulla on syy siihen. Niin se kai on, mutta se tuntuu pahalta.

Hyvä tai ei, nyt minulla ainakin on tilaisuus todistaa, etten ole oikeasti sellainen. Osaan ajatella muita, käytän kaiken energiani siihen. Oli siitä sitten hyötyä tai ei. Teen parhaani.

Tajusin myös, etten tehnyt virhettä päättäessäni tehdä kuten ennenkin, tällä kertaa se oli paras vaihtoehto. Kyllä tämä tästä. Toivottavasti.

Juuri nyt en jaksa turhautua siitä, että tätä tuskin kukaan lukee tai ei ainakaan kommentoi (ei ihmekään, ei kukaan saa näistä jutuistani mitään irti), sillä ainakin tämä helpottaa. Kunnes se iskee tajuntaani, että loppujen lopuksi noin ajattelu ei ole kovinkaan epäitsekästä.

Hitto.