Kaksi öistä kulkijaa, toinen matkaan eksynyt

Aikaisemmin suunnittelin, että seuraava postaukseni tulee olemaan jokin Potterhehkutusihkutusfanituspostaus, mutta vähän sellainen tunne, etten pysty siihen. Tai siis.

Juuri nyt tuntuu taas siltä, että kaikki ehkä järjestyykin jos vain jaksan olla kärsivällinen, odottaa ja katsoa. Se on vain ollut minulle aina niin vaikeaa. Olen aina sanonut olevani todella kärsimätön ihminen, mutta lähiaikoina olen vasta kunnolla tajunnut, kuinka valitettavan totta se onkaan. Se yhdistettynä siihen, että suutun/loukkaannun äärimmäisen helposti ja saatan sanoa jotakin vähän harkitsematonta, on toisinaan aika tuhoisaa. Ainakin itselleni, itseäni minä sillä taidan vain satuttaa. Ja sen tajuaminen satuttaa lisää.

Yhtä asiaa lukuunottamatta minulla on sellainen tunne, että osaan vihdoin hallita asioita ja jokin saattaa jopa mennä suunnitelmieni mukaan, eikä välttämättä edes sadan mutkan kautta. Jos vain jaksan odottaa, niin kaikki on hyvin. Toivottavasti.

Tell my mom I'm doing fine

Olen aina arvostanut ihmisissä todella paljon epäitsekkyyttä ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

Ehkä juuri sen takia se on vielä kamalampaa tajuta, etten itse aina osaa olla sellainen. Haluaisin olla. Jos jollekulle tästä avautuisin, hän varmaan sanoisi, että niissä tilanteissa joissa olen itsekäs, minulla on syy siihen. Niin se kai on, mutta se tuntuu pahalta.

Hyvä tai ei, nyt minulla ainakin on tilaisuus todistaa, etten ole oikeasti sellainen. Osaan ajatella muita, käytän kaiken energiani siihen. Oli siitä sitten hyötyä tai ei. Teen parhaani.

Tajusin myös, etten tehnyt virhettä päättäessäni tehdä kuten ennenkin, tällä kertaa se oli paras vaihtoehto. Kyllä tämä tästä. Toivottavasti.

Juuri nyt en jaksa turhautua siitä, että tätä tuskin kukaan lukee tai ei ainakaan kommentoi (ei ihmekään, ei kukaan saa näistä jutuistani mitään irti), sillä ainakin tämä helpottaa. Kunnes se iskee tajuntaani, että loppujen lopuksi noin ajattelu ei ole kovinkaan epäitsekästä.

Hitto.

Kun taivas laulaa, meidän sielussamme soi

Kaikkien blogit tuntuvat vähän kuolleen kesän ajaksi, en kyllä ihmettele sitä. Minä silti täällä höpisen juttuja, jotka tuskin kiinnostavat ketään muita kuin itseäni.

Vaikka tunnen itseni taas aivan mielettömän epävarmaksi ja en oikein tiedä, miten minun pitäisi asennoitua asioihin, olen samalla edelleen kokonaisvaltaisesti onnellisempi kuin aikoihin.

Olen miettinyt asioita (lähinnä itseäni, luonnettani ja ajatusmaailmaani) todella paljon ja päädyin taas erääseen päätökseen - joka tällä kertaa luultavasti toimii paremmin kuin ennen - mietittyäni vastausta pariin asiaan, jotka ovat ahdistaneet minua. Tunnen helpotusta.

Tämä minun löpinäni tuskin kertoo kenellekään yhtään mitään, että mistä minä oikein puhun, mutta saa kysellä, saatan ehkä kertoakin tarkemmin.

Tänään oli riparilaisten konfirmaatio ja laulukierroksella muiden isosten kanssa oli hauskaa, se meni oikein kivasti. Ei ollut liian kuumakaan, onneksi välillä vähän sateli. Minulla on aika kova ikävä poikaystävääni (hän on nyt riparilla isosena. lähti seuraavana päivänä siitä kun minä tulin leiriltä), mutta onneksi näemme huomenna kun on vierailupäivä. Seuraavan kerran näemmekin sitten ensi viikolla sen jälkeen kun olen tullut Lontoosta.

Lisäksi sain pitkästä aikaa kirjoitettua jotakin: pari runoa englanniksi.

Why'd you have to go?

Edellisestä kirjoituksesta on oudon paljon aikaa. Tulin tiistaina kotiin viikon kestäneeltä riparilta, olin siellä isosena ja oli kivaa, selviydyin siitä mielestäni paljon paremmin kuin viime vuonna.

Pohjimmiltani olen tällä hetkellä aika onnellinen, väsymys vain masentaa ja ikävä saa minut hieman epäluuloiseksi, mutta ne ovat vain pintaa. Ainakin niin luulen. Tämä mieliala saa minut myös pohtimaan asioita - se, miten asiat menevät, ei tunnu ikinä olevan hallinnassani, en voi vaikuttaa siihen itse mitenkään. Alan kuitenkin tottua siihen, sinnittelen kuten aina.

Lisäksi haluaisin sanoa parille ihmiselle joitakin asioita, mutta minun täytyy odottaa pari viikkoa, ennen kuin minulla on siihen tilaisuus.

Sunnuntait

Pitäisi vissiin jaksaa imuroida ennen tanssitunnille lähtemistä (eli ennen puolta), mutta en jaksa ja tapani mukaan siis keksin jotain jännää viivyttelytekemistä, eli kirjoitan tänne. Jes.

Tajusin tänään aamupäivällä - tai ehkä se oli iltapäivällä, en muista enää, mutta ihan sama - yhden jännän jutun. Ennen aina kaikkina ns. juhlapäivinä (uusivuosi, ystävänpäivä, juhannus, vappu tms.) oli jotenkin olevinaan ihan kauhean iso merkitys ja niitä piti suunnitella ikuisuus etukäteen ja olisi ollut ihan kauhea maailmanloppu ja koko juttu menisi pilalle, jos vaikkapa kahta päivää ennen uudenvuodenaattoa minulla ei olisi mitään hajua, mitä aion silloin tehdä. Mutta nykyään asia ei tosiaankaan ole niin, viime uutenavuotena mulla ei kahta päivää ennen ollut mitään tietoa uudenvuodensuunnitelmista, mutta tosi kiva uusivuosi minulla silti oli :--D Ja huomenna on ystävänpäivä, kyllä minä muutamalle kaverille olen kortit tehnyt, mutta en minä sitä sen kummemmin jaksa juhlistaa. Poikaystäväni on ihan muuten vaan tulossa meille ja koulussa kortit ihmisille annan, mutta ei mitään sen ihmeellisempää.

 Ehkä minusta on vaan tullut tosi tylsä ihminen.

Tai sitten en enää ota liikaa paineita asioista ja osaan ottaa rennosti, sillä kyllä ne asiat jotenkin hoituu, vaikka en panikoisikaan kaikkien asioiden takia koko ajan, esimerkiksi että jäänkö minä ihan yksin ilman mitään seuraa silloin ja silloin tai jotain vastaavaa. Ehkä minä sitten joskus opin myös olemaan ajattelematta liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja olemaan panikoimatta ja masentumatta yhdestä vähän ilkeämmänpuoleisesta sanasta.

Ehkä voisin kuitenkin nyt yrittää imuroida :'D