Maybe it's over now

Are we growing up or just going down?
It's just a matter of time until we're all found out
take our tears and put them on ice
Cause I swear I'd burn this city down to show you the light

There's a drug in the thermostat to warm the room up
And there's another around to help us bend your trust
I've got a sunset in my veins
And I need to take a pill to make this town feel okay

~

Eli siis uusi blogini.

Like the sun we will live and die

Mulla on taas ihan jäätävä kriisi tämän blogin kanssa ja taidan olla tullut siihen johtopäätökseen, että haluan aloittaa ihan alusta ja tehdä kokonaan uuden blogin. Sitten joskus kun se on olemassa, linkittelen sen varmaan tänne.

Well now everybody's losing control

Tuli hirveä hinku aloittaa/tehdä taas joku meme ja vähän nettiä selailtuani inspiroiduin tästä. Eli joka päivä - tai siis joka postaus, ehken ihan päivittäin - kerron jokaisella aakkosella vuorollaan alkavan bändin tai pari, joista pidän ja jotka nyt ekana sattuvat tulemaan mieleen. (Hirveän epäselvästi selitetty.)

Tänään siis A:

~

Sain tänään uuden juhlamekon (vaikka mulle tilattiinkin Dorothy Perkinsiltä jo yksi, äiti halusi ostaa toisen) ja kengät. Valkoiset ballerinat ja mekko sellainen kiva turkoosiviolettisininen, siinä on kiva pyörähdellä ♥

(Okei, vähän vituttaa kun ihmetyttää, eikö tuo yksi oikeasti tajua, että jos loukkaannun, niin helpoimmalla pääsisi jos yrittäisi selvittää asian, eikä ignoorata ja jee. Muuten olen kyllä tosi happy.)

Do you know how long I've waited?

Vihdoin elämä hymyilee taas, tänään oli kiva päivä ♥

~

Mukien sisällön kuvailu on jostain syystä jotenkin hirveän koukuttavaa ja kiehtovaa. (Älkää kysykö noiden kuvien pointtia juuri nyt, sellaista ei ole.)

~

Hirveä dilemma, kun päätin, että jätän The Avengersia katsomaan menemisen väliin, koska leffaliput maksaa liikaa ja Dark Shadows menee kuitenkin sen ohitse (miksi kaikki hyvät leffat tulevat aina teatteriin yhtä aikaa?). Ja oikeastaan, The Avengers olisi varmaan mielestäni aika tylsä, ainoa syy, miksi haluaisin nähdä sen, on Robert Downey Jr. Huvittavaako?

Ehkä pitää katsoa vaikka Iron Manit tässä lähipäivinä, niin saan downeykiintiöni taas täytettyä...

Such a brilliant star you are

Joskus toivon olevani olemassa.
Tavallaan on helppoa olla näkymätön,
Joskus taas haluan huutaa
Huomaa minut!
Uudelleen ja uudelleen,
Hyppy uuteen ja paluu entiseen.
Ilman minua ei olisi
Mitä?
Enhän nytkään ole olemassa.

~

Tajusin tänään, että olen lähiaikoina taas kehittynyt paremmaksi kyvyssäni peitellä sitä, mitä päässäni oikeasti liikkuu.

Ja olen taas alkanut saada otetta fikkauksesta (eli siis saan jotain joskus valmiiksi ja julkaistuakin) ja se on tosi kivaa ♥
A love that should have lasted yearsin kirjoittaminen sitten takkuaakin, mutta eiköhän se inspiraatio siihenkin sitten aikanaan palaa.

Where are you now?

Koittakaa kestää tätä kuvien spämmäämistani.

By the way your hands were shaking

Olen aina epäillyt sitä, mutta nyt olen varma siitä, että elämä kiertää ainakin jollain tasolla kehää.

Muistan vuosi sitten, kuinka pelkäsin tulevaa kesää aivan liikaa, en halunnut sen tulevan. Ja loppujen lopuksi se oli paljon pahempi kuin pelkäsin. Nyt sain kuulla, jotain, minkä takia pelkään ensi kesää melkein yhtä paljon - pelkään, että joudun käymään jotain samanlaista läpi.

(Ehkä nyt keksin keinon selvitä ja paeta kaikkea?)

~

 

Don't ask me why

Koulussa tämä päivä vaikutti aika paskalta, mutta äsken Citymarketissa käydessä tuli sellainen iloinen ja tyytyväinen fiilis.

Löysin kevätnäytösvaatteet, ostin kaksi leffaa (Love Actually ja Bridget Jones), kuuntelin Seppälän sovituskopissa söpön pikkupojan höpötystä ja takaisin tullessa hymyilin leveästi takaisin mummolle, joka hymyili minulle kun meinasimme törmätä pyörillä toisiimme.

Lisäksi ostin pitkästä aikaa Starbucks Latten (en kyllä löytänyt niitä kivoja lasipulloja, niin ostin tuommoisen mukin) ja subbarini päällä odottelee vielä yksi Mignon (sain poikaystävältäni, hän ei tykkää niistä mutta oli saanut pääsiäisenä yhden).

Tell me what you see

Hups. Minun ei ollut enää tarkoitus kesällä lähteä muun perheen kanssa ulkomaanreissulle, jotta ei tarvitsisi sähläillä kesätöiden kanssa ja että voisin loppukesästä sitten keskittyä kirjoituksiin lukemiseen. Mutta - enhän minä nyt voi noita Dubliniin ilman minua päästää ja ehkä minä en loppukesästä enää ole töissäkään ja eihän se neljä päivää kauheasti lukuajasta ole pois. Noh, Dublin oli liian vaikea lentojen takia ja aika kallis ja Saksa kiinnosti mutta sekin oli vähän hankala, niin lähdemmepäs nyt sitten Amsterdamiin kesällä : )

Ja ärsyttää ja ahdistaa ja vituttaa ja turhauttaa, kun joka kerta kun suutun tai ihan vain sanon jostain, ei sitä enää oteta tosissaan, kun olen vaan niin drama queen ja suutun kuitenkin kaikesta aina ja olen vain niin vitun hyvä syyllistämään muita, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Entä kun minusta juuri nyt ihan oikeasti tuntuu pahalta? Ehkä en voi (taaskaan) tehdä muuta kuin syyttää itseäni.

 Okei, olen aika mestari heittäytymään marttyyriksi ja syyllistämään muita riidellessä. Mutta. Minusta minusta ihan oikeasti tuntuu pahalta. Varsinkin kun minut pudotetaan alas pilvistä, eikä maan pinnalta.

(Ei asiat oikeasti näin huonosti ole, haluan vain purkaa tämän jonnekin. Kiitti moi.)

When your bus has left the stop you'd better drop your hurrying

Saimme äidin kanssa vihdoin pakattua vanhojentanssimekkoni ja vietyä sen äitini vaatehuoneeseen (itselläni ei ole ollenkaan henkaritilaa, jonne sen saisi) ja tuli aika alakuloinen fiilis, se päivä on mennyt jo ja tuskin vähään aikaan tulee tuota mekkoa päälle puettua tai mitään.

Lisäksi alkoi huvittaa äskeinen elämää suurempi ongelma äitini kanssa - emme kumpikaan muistaneet Paul McCartneyn lasten lukumäärää tai parin nuoremman nimeä. Ja sitä ennen kyyneleet silmissä muisteltiin Paulin keikkaa ja aawwiteltiin tälle artikkelille ja sille mitä Ringo sanoi Maccasta. (Ja äsken hihiteltiin sille, kuinka samannäköisiä Paul ja James ovat.)

Viime viikonlopun iskoleiri oli tavallaan aika ristiriitainen, päällimmäiseksi jäivät kuitenkin positiiviset fiilikset. Leiri itse oli kaiken kaikkiaan kivoin niistä kolmesta kevään iskoleiristä joilla olen ollut ja lauantai-ilta ja sunnuntai hymyilyttävät edelleen erinäisistä syistä. Perjantaina tunsin itseni aika paskaksi ja turhaksi - aluksi syystä, mutta sitten se lähti vähän käsistä.

Nykyään varsinkin olen huomannut kuinka totta se on, että ollakseen joskus täydellisen onnellinen, pitää välillä tuntea se vastakohtainenkin tunne, jotta se onnellisuus tuntuu yhtään miltään.

Let me hear the words of love

Kuin kuiskata tuuleen,
Kuin hukkua aallokkoon.

Kuihtua aavikolla,
Ei kasvit siellä elä.
Kasvikin on yksilö.

Minä en,
Olemme me.
Hukassa,
Mutta ainakin yhtä.

~

Random löytö koneen syövereistä viime tammikuulta.

I just had to try to keep your life in view

Ikävöitkö minua koskaan?
Kyllä sinä muistat,
Sen minä tiedän.
(Kuinka voisimmekaan unohtaa?)

Mutta toivotko ikinä niitä hetkiä takaisin?
Silloin kun kaikki oli helppoa,
Oli vain aurinko ja nokkoset.

Ei meitä enää ehjäksi saa,
Myönnän sen kyllä.
Emme loksahda paikoilleen palapeliin,
Emme ole enää samaa kuvaa.

Haluaisin vain sanoa kiitos.

~

Tuon runon voi ajatella monella tavalla, kukin miten haluaa, mutta itse ajattelin tätä kirjoittaessa entistä ystävyyttä. Emme ole olleet enää muutamaan vuoteen ystäviä ja olen hyväksynyt sen, vaikken oikein vieläkään tiedä miten ja milloin niin kävi. Satuin näkemään kyseisen henkilön eräänä aamuna - okei, näen usein, mutta tällä kertaa aloin ajatella asiaa - ja aloin miettiä, ikävöikö hän koskaan minua tai muisteleeko hän niitä vuosia naureskellen ja hymyillen kuten minä.

En tiedä.

~

Olen saanut opiskelumotivaationi taas takaisin. (Se siis tarkoittaa sitä, että hämmentävä enkkuperfektionismini on palannut. Ei pitäisi uskaltaa haaveilla laudaturista, vaikka ehkä minusta voisi olla siihen. Mutta petyn kuitenkin.)

We had fire in our eyes

Long time no see. Or writing?

No mutta joo. Minun piti joku vanhojentanssipostaus tms. tänne jo silloin parisen viikkoa sitten laitella, mutta jotenkin aina silloin kun on ollut kirjoitusfiilis, en ole päässyt koneelle - ja silloin taas kun olen, tuijotan vaan tätä kirjoituslootaa enkä keksi mitään. Ja nyt enää tuntuu hölmöltä wanhoista ruveta selittämään, kun ne meni jo. En tiedä.

Hiihtoloma loppui juuri (tarkalleen ottaen loppui sunnuntaina, mutta huomenna eka koulupäivä) ja oltiin se viikko perheen kanssa Espanjassa, Torremolinoksessa. Siellä oli ihan kivaa, olen vaan menettänyt sydämeni suurkaupungeille tyyliin Lontoo, Pariisi ja Berliini, niin pienehkö rantakaupunki hiekkarantoineen tuntui vähän tylsältä. Varsinkaan kun autosähläysten takia en päässyt oikein mitään kiinnostavia nähtävyyksiä näkemään, Ronda vaikutti jännältä mutta kesken automatkan suunnitelmat muuttui ja Gibraltaria en nähnyt raja-aitoja ja Gibraltarinvuorta enempää, kun iskä juuri sillä reissulla jätti sen ja pikkuveljen passit hotellille. Murr. Malaga oli kyllä kiva (koska se oli juuri sellainen kiinnostava ja monipuolinen isompi kaupunki, heh), mitä siellä nyt parina päivänä vähän pyörittiin. Sinne voisin haluta uudestaankin.

Sunnuntai ja maanantai olivat aika täydellisiä päiviä, vähän minua jännitti, että mitä käy kun olen viikon poissa ja tulen takaisin, mutta asiat olivatkin onneksi paremmin kuin hyvin, enkä joutunut kokemaan samaa paskaa kuin viime kesänä.

Juuri nyt on vähän paska fiilis ja en tiedä pitäisikö minun olla vihainen itselleni vai muille. Itsepähän olen tyhmä ja äkkipikainen ja loukkaannun kaikesta jne. jne., mutta kyllä minäkin joskus osaan suhtautua pettymyksiinkin järkevästi.

Lisäksi minua surettaa se, kun kuulin eilen että yläasteaikainen luokanvalvojani (ja ala-asteellakin nelosesta asti opetti saksaa) on kuollut. Eihän nyt vielä niin kauhean vanhakaan ollut, mutta sellainen syöpä on ):

There are some things I'll never understand

Päivänhän voi aina kääntää yöksi,
Verhot voi  sulkea, valot sammuttaa,
Puhaltaa kynttilän sammuksiin.
Lumepimeys luodaan silmänräpäyksessä

Mutta miten huijaat yötä?
Pienen valon kyllä saa aikaan
Tai jotakin keinotekoista,
Joka ei kestä.
Et voi muuta kuin odottaa aamua

(Tai pelätä ikiyötä)

~

Kävi taas niin, että puolisen tuntia siitä kun kävin täällä avautumassa siitä miten hajalla olen jne. jne. (tai no en sitä suoraan sanonut, mutta kaipa sen rivien välistä pystyi lukemaan), tapahtuikin muutos parempaan. Pitäisi kai sanoa, että kaikki on hyvin... Sain ainakin avattuani suuni ja purettua ne asiat, jotka olivat jo monta viikkoa ahdistaneet ja jotka olivat alunperin vain pikkuseikkoja, mutta vähitellen patoutuivat.

Kuitenkin, vaikka kaikki on nyt sata kertaa paremmin kuin ennen viime keskiviikkoa, en uskalla luottaa/heittäytyä/uskoa täysin siihen helpotuksen tunteeseen. Ei jonkin aikaa sitten kadonnutta itsetuntoani hetkessä saada taas vahvaksi. Se minun täytyy kasata itse.

Äh, taas tämä kuulosti kauhean negatiiviselta, vaikka nyt on oikeasti hyvä fiilis ja sitä taustalla olevaa ahdistusta ja itseni epäilemistä lukuun ottamatta olen onnellinen.

All I want is to know you're there

Nyt on taas sellainen hetki, etten tiedä, miten selviäisin yhtään mistään ilman äitiäni. (Toisin sanoen viikonlopun ongelmat eivät ihan ratkenneetkaan, romahdin taas, mutta äitini onnistui piristämään ainakin hetkeksi. Ainakin on vähän vahvempi olo.)

Se on todella hämmentävää, kuinka samanlaisia me kaksi olemme. Tavallaan se on hyvä, äiti ymmärtää, kuinka herkkä ja ailahtelevainen olen ja osaa tilanteen tullen joko palauttaa minut maan pinnalle ja saa ajattelemaan asioita useammalta kantilta tai sitten saa piristettyä ja uskomaan, että kyllä kaikki jotenkin järjestyy.

Joskus taas meidän samanlaisuutemme on perseestä, sillä riitamme lähtevät toisinaan hieman käsistä kun olemme molemmat niin äkkipikaisia ja marttyyreita. (Mutta äitini leppyy vielä nopeammin kuin minä ja sitten minua ärsyttää kun yritän vielä mököttää mutten pysty.)

Tästä taisi nyt tulla aika lailla edellisen toista varsinkin kun vielä pakko sanoa, että vihaan tätä jaksoa. Toiveeni opettajista parin aineen kohdalla eivät käyneet toteen. Ja kun olen muutenkin henkisesti niin uuvuksissa, niin en jaksaisi tällaista jaksoa juuri nyt.

Kyllä minä tästä suosta nousen. Joskus.

Ainakin tämä mieliala on palauttanut inspiraationi kirjoittaa runoja. Eilen illalla sain aikaiseksi iPodin muistioon yhden englanninkielisen, jonka alunperin suunnittelin lisääväni tänne, mutta siitä tuli niin henkilökohtainen etten taida pystyä. Kaikki runothan ovat jollain tasolla, mutta siinä olin liian suora.

It's a little bit funny, this feeling inside

Äitini oli paras ja pelasti eilisen illan - kuten saattoi huomata, olin aika maassa muutamien juttujen takia. Ja olisin varmaan viettänyt koko illan sänkyyn angstiseksi mytyksi käpertyneenä, ellei äiti olisi pakottanut minua telkkarin ääreen hänen kanssaan ja piristymääm. Ja oli kiva, vähän erilainen perjantai-ilta ♥

Tuli myös hetken mielijohteesta luettua läpi Twitteristä kaikki 900 tweettiäni, se oli hassua (koska äitini iPad on kiva ja muutakaan tekemistä ei ollut, kun en uskaltanut sivuhistoriaan jättää jälkiä kaiken maailman finfanfuneista sun muista).

Asiat ovat aivan yhtä päin persettä kuin eilenkin, ehkä pahemminkin, mutta en jaksa välittää, en yksinkertaisesti halua murehtia. En edes ole sulkenut asioita jonnekin syvälle piiloon, niin kuin joskus teen kun haluan hetken olla pirteä. Mietin kyllä päässäni taukoamatta päässäni tätä kaikkea, mutta en romahda. Hämmentävä tämä ihmeellinen kärsivällisyyden ja tyyneyden tunne, yleensä uhkaan räjähtää kappaleiksi ahdistuksesta ja pelosta pienemmistäkin asioista.

Ja minusta tuntuu, että saan ehkä ensimmäisen kerran lukion aikana maantiedon (tai biologian, yhdistän ne aina vähän kuin yhteen pakettiin) koealueen kokonaan kirjasta luettua. Aikaa tämä päivä ja huomen, eikä enää kuin vajaa 100 sivua jäljellä. Yay.

I know it hurts, it was meant to

Tästä ei välttämättä tule mitään kovin pirteää tekstiä, kun olen taas kotona kipeänä koomaamassa ja olen ilmeisesti taas tehnyt jotain väärin.

Filosofiaa lukiessa ja sen koetta tehdessä tulee aina se sama fiilis - aivot uhkaavat räjähtää päästä sen kaiken ristiriitaisuuden, paradoksaalisuuden ja epämääräisen pohdinnan takia. Oikeastaan olisin osannut kaiken ihan yhtä hyvin lukemattakin, kun siinä oli niin paljon omaa pohdintaa ja omien mielipiteiden pohtimista (mikä oli vähän tyhmää, koska en minä tiedä mitä mieltä minä olen, filosofiassa ei ole olemassakaan suuntausta, jossa ei olisi ongelmakohtia). Nyt voisi miettiä, että miksi ihmeessä minä siis luen filosofiaa. Koska kaikessa älyttömyydessään ja tyhmyydessään (tai juuri niiden takia) se on tosi hauska ja mielenkiintoinen aine.

Masentaa ihmisten mustavalkoinen ajattelu, hehkutetaan että ollaan niin suvaitsevaisia ettei mitään rajaa, mutta silti ei kestetä sitä, jos joku on eri mieltä ja ihan ystävällisesti esittää mielipiteensä.

Okei, en minäkään ole täydellinen, ehkä syyllistyn itsekin tuohon joskus... Ja sen jälkeen, kun lyhyen ajan sisällä saa kuulla useasti olevansa itsekäs ja kykenemätön ajattelemaan muita ihmisiä, alkaa itsekin vähitellen ajattelemaan niin itsestään.

Blogikriisi

Öm joo.

Olen jo vähän aikaa ollut vähän hukassa sen kanssa, mitä ihmettä tänne kirjoittelisin... Alkaa ärsyttää se, kuinka tästä blogista on tullut joku päiväkirjankorvike, jonne avaudun asioista, mutten kuitenkaan halua kertoa mitään liian henkilökohtaista, joten kaikki postaukset ovat tosi epämääräisiä (ja olen tainnut sanoa tämän ennenkin). Varmaan taas joku päivä päädyn selailemaan noita vanhoja kirjoituksia ja turhautuneena poistelen niitä epämääräisimpiä ja turhimpia.

Olisi kivaa laitella tänne esim. lisää runoja, mutta nykyään on joku ihme blokki päällä enkä oikein saa aikaan sellaisia runoja, joista tykkäisin. Olisi kivaa laitella tänne enemmän valokuvia, mutta kun tuo paska kamerani ei kovin usein suostu yhteistyöhön (kesällä tai ehkä jo keväällä saan kuitenkin uuden, ehkä sitten), niin se jää sitten aina siihen. Olisi kivaa selittää tänne kivoista kirjoista, leffoista ja musiikista, mutta jostain syystä se jää aina väliin.

Haluan kuitenkin jatkaa bloggailua, on tämä kuitenkin sen verran kivaa. Mitä ikinä tänne jatkossa sitten päätänkin rustailla.

Don't know why but I wish that maybe I could lose myself

Turha sitten odottaa tältä kirjoitukselta yhtään mitään järkevää sisältöä tai loogisuutta tai ymmärrettävyyttä kaikilta osin tai yhtenäisyyttä. I have warned you.

Tänään iltapäivällä tajusin sen, kuinka samanlainen "tilanne" minulla paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta on juuri nyt verrattuna toissasyksyyn. (Paniikkikohtauksia useampana päivänä viikossa huonon itsetunnon ja koulustressin takia.) Olen pohjimmiltani onnellinen ja monet asiat ovat paremmin kuin vähään aikaan. Mutta sitten pienehkö, kouluun liittyvä asia alkaa stressata hetki hetkeltä enemmän. Pystyn sulkemaan sen aina välillä ulkopuolelle, en ajattele sitä, mutta ahdistus jää. Jossain vaiheessa onnistun kääntämään sen omaksi viakseni - minussa on vikaa, minä teen väärin, olen paska. Itsetuntoni valuu todella alas. Ja uhkaan sotkea nekin asiat, jotka ovat hyvin ja joiden takia ei pitäisi ahdistua.

(Ei luoja, kirjauduin tässä välissä sisään Irc-Galleriaan ja sinne oli tullut pyyntö osallistua johonkin MLL:n tyttökyselyyn, joka koskee mm. tyttöjen itsetuntoa. Kivaa.)

Enkä oikein ymmärrä, miten ihmeessä poikaystäväni jaksaa niin ihmeen hyvin tuota puolta minusta, päädyimme puhumaan asiasta - tästä epävarmuus/itsetuntohässäkästä - hieman viime viikonloppuna. Olen toisinaan aivan älyttömän vaikea ihminen, herkkä, äkkipikainen (toisaalta en pitkävihainen, lepyn suurin piirtein sekunnissa). Mutta silti hän jaksaa ja pysyy tyynenä kun itse olen ihan ihme temperamenttinen sekopää. Tuli muuten eilen tasan puolitoista vuotta täyteen ♥

Kävin tänään kampaajalla sopimassa vanhojentanssikampauksestani ja samalla pikaisesti kokeiltiin, miltä se tulee näyttämään ja tämä on tosi kiva. Ja hämmentävää, että hiukseni ovat siitä iltapäivästä lähtien pysyneet kiharina. Normaalisti nämä pysyy kiharina ehkä sen 15 minuuttia ja lässähtävät sitten. Ehkä en vaan itse osaa.

Ja nyt on uusimman TVD-jakson vuoro. Ja huomenna parhaan kaverin kanssa shoppailemaan, jee.

Okei ei tästä ihan niin epämääräinen tullut.

When I awoke, I was on the highway

She still hears music in the air

Tällä hetkellä tunnen olevani idiootein ihminen maailmassa.

Tuntuu, etten lähiaikoina ole muuta onnistunut tekemäänkään, kuin sotkenut asioita ja tehnyt virheitä ja vääriä päätöksiä.

Jos vielä jatkan tätä, ne kaksi ehkä pahinta pelkoani toteutuvat, enkä voi syyttää ketään muita kuin itseäni.

Vittu.

You're just a daydream away

Pengoin laatikoita ja päädyin muistelemaan peruskoulua (niitä hyviä puolia, tällä kertaa) löytämieni kirjevihkojen ja vastaavien takia.

Aluksi nauroin aivoni pihalle niiden juttujen takia, oltiin yhden kaverini kanssa aika naurettavia kuudennella luokalla. Olimme molemmat hieman ihastuneita - emme kuitenkaan kehdanneet myöntää sitä toisillemme tai kenellekään muullekaan - yhteen meitä kaksi vuotta nuorempaan poikaan. Hassuinta tässä on se, että olen nykyään taas kaveri kyseisen pojan kanssa seuriksen kautta.

Sitten päädyin muistelemaan yläastetta ja se oli hauskaa aluksi. Sitten minua alkoi masentaa se, että tajusin, etten osaa yläasteella opiskelluista asioista enää paljon yhtään. Varsinkin saksa. Saksaa - jota opiskelin peruskoulussa kuusi vuotta - en voinut lukiossa enää jatkaa ja minua harmittaa, kun en osaa puhua sitä paljon yhtään. Ymmärrän kyllä suhteellisen hyvin, mutta yhden lauseenkin sanominen tuottaa hankaluuksia. Lisäksi minulla tuli taas ikävä erästä ihmistä - en ole edes nähnyt häntä vuoteen. No can do, ollaan jo useampi vuosi pyöritty niin eri piireissä vapaa-ajalla, että kun ei olla samassa koulussa, niin eihän sitä nähtyä tule.

Plus minulla on pari viikkoa ollut ihan hillitön hinku päästä Saksaan. Aluksi se koski vain Berliiniä, onhan se kiva paikka (olin siellä vuosi sitten), mutta ei nyt niin ihmeellinen? Jossain vaiheessa se laajeni koko Saksaan, olisi kiva jossain muussakin isommassa kaupungissa siellä käydä. Ja en tiedä, milloin minä sinne muka pääsisin. Hiihtolomalla ollaan menossa Espanjaan, kesällä tuskin jaksan lähteä mihinkään kun pitäisi kesätöihin päästä ja se hankaloittaisi niiden saamista, ensi syksynä synttäreinäni Lontooseen, seuraavana talvena/keväänä en kyllä mihinkään lähde koska kirjoitukset, sitten olenkin jo köyhä kotoa pois muuttava opiskelija ja saa nähdä onko silloin varaa mihinkään ulkomaille mennä.

Anteeksi, kauhean epäselvää tekstiä.

I haven't lost anything except my mind

Jotenkin vähän sellainen olo, että tänään koko maailma on minua vastaan. Mutta onneksi vain vähän.

Deja vu -tunne yläasteajoista ei ole tiedättekö ollenkaan kiva. Okei, on minulla yläasteesta paljon hyviäkin muistoja, mutta juuri nyt ne huonot vievät juuri ja juuri voiton. Lisäksi juuri nyt on sellainen fiilis, että miksi vitussa olen lukiossa, miksen olisi päättänyt säästää hermojani ja päättää mennä amikseen? Toisaalta taas, tuskin olisin viihtinyt siellä.

Tämän pointti on ehkä se, että asioilla on aina kaksi puolta. Ja se, että ehkä on hauska ja hyödyllinen sana.

Niin ja hyvää uutta vuotta!