En oikein tiedä enää, mitä ajatella.
En taida osata olla sellainen kuin haluaisin, välitän liikaa. Siinä vaiheessa, kun teen kaikkeni tehdäkseni kaiken muille helpoksi ja tehdessäni parhaani, odotan, että minutkin otettaisiin huomioon. Ja kun niin ei tehdä, en pysty enää. En jaksa yrittää.
Ei tämä tätä koko ajan ole, ei kaikki ole huonosti. Todellisuus kuitenkin tulee aina takaisin, en minä sitä osaa tai edes halua piilottaa. Onko liikaa pyydetty, että saisin kuulla edes yhden lauseen, joka voisi tuoda hymyn huulilleni silloin, kun en jaksa?
Ainakin pystyn taas kirjoittamaan runoja, jollain tavalla. Ne eivät vain kuulosta enää siltä, kuin ne joskus kuulostivat ja miltä haluaisin niiden kuulostavan.
