Just turn it off

Ai niin, en olekaan kai täällä muistanut mainita, mutta päätin ehkä viikko sitten hetken mielijohteesta vaihtaa aihettani NaNoWriMossa. A love that should have lasted years ei ole ihan oikea teksti siihen, haluan kirjoittaa sitä rauhassa, harkitusti ja miettimällä kaiken tarkkaan, niin ehkei se ole ihan oikea teksti kirjoitettavaksi NaNossa, haha. Pääsenpä siis vihdoin kirjoittelemaan vampyyriseikkailukauhuangstiromantiikkadraamaa, jea. Juonesta minulla ei oikein ole vielä hajua alkuasetelmaa lukuun ottamatta. Ja on sillä nimikin jo, varsinainen nimihirviö kyllä : D Luottamusjuoksu eli kuinka lupaukset petetään (The Run of Trust / How to Break One's Promises).

Kävin tänään parturissa ja tarkoituksena oli värjäyttää hiukset tummanruskeiksi, mutta nämä näyttävän enemmänkin mustilta, enkä oikein tiedä mitä ajatella.

Lisäksi eilisillan "itseinhopuuska" (inho liian vahva sana, mutta joka tapauksessa, you get the picture) teki comebackin, eri syystä mutta kuitenkin. Tunnen myös hieman syyllisyyttä eräästä asiasta ja vaikka se tuntuukin jollain tavalla aika kieroituneelta, en voi edes syyttää itseäni itsekkyydestä. Kai.

I'm a thinker not a talker

Minulla soi päässä joku biisi, joka on tosi hyvä ja haluaisin kuunnella sen siksi, mutta en muista mikä se on. En tiedä onko se minulla edes koneellani, Spotify-soittolistaltani se ainakin löytyy, mutta se nyt ei kauheasti auta kun siellä on biisejä niin hitosti.

En tiedä, miksi kirjoitin tuon, koska ei se kyllä erityisemmin juuri nyt ärsytä tai mitään. Suurimman osan ajatustilastani vie juuri nyt ahdistus siitä, millaisia ihmiset voivat olla. En ymmärrä. Okei, tämä vahvistaa mielipidettäni eräästä asiasta, mutta ääh. En-ymmärrä-en-ymmärrä-en-ymmärrä.

Tänään on ollut muutenkin tosi outo päivä. Aamulla ahdistuin jostain asiasta jota en enää muista - mutta onneksi eiliset huolen aiheeni menivät jo ohi, tiesin koko illan ajan että se oli turhaa. Päivällä kirjoitin ehkä oudoimman - tietyllä tavalla - kirjoittamani fikin hetken mielijohteesta. Mielialani oli silloin aika hyvä, joten on vähän jännää, että pystyin kirjoittamaan sellaisen tekstin, niin tulkinnanvarainen kuin se olikin.

Sain perjantaina lainaksi kaveriltani Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen tuotantokauden ja olen nyt katsonut sitä viiden jakson verran. Se on hauskaa, kun en ole ensimmäistä kautta nähnyt kuin sen kerran vuosi sitten, kun aloin netistä TVD:tä seuraamaan. Osa hahmoista on muuttunut siitä ihan hirveästi ja rakastan sitä kuinka se juoni on kehittynyt niin mielettömästi noista ensimmäisista jaksoista.

Tämän kirjoittaminen ja randomien juttujen selittäminen vähän lievensi vittuuntumistani ja epäuskoani ihmisten suhteen. En vaan aina voi käsittää.

Ja löysinkin sen biisin, joka soi päässäni.

You can't see in, but they can't see out

vieterilelu pomppii leikkisästi portaalta toiselle

jos sillä olisi suu, se hyräilisi
niitä lapsuuden viattomia lauluja
siitä ajasta, kun asiat saattoivat olla helppoja

(miksi uskottelen, ettei elämä voisi olla helppoa nytkin?)

jos sillä olisi korvat, se kuuntelisi minua
sillä tavalla, josta aina pelkään
ettei kukaan niin enää tee

jos sillä olisi silmät,
se ehkä iskisi silmää,
aina on toivoa jäljellä, jossakin, jollekin

jos sillä olisi sydän, se rakastaisi ja
muistuttaisi siitä,
kuinka joku aina tekee niin vaikka unohdankin sen

portaalta toiselle, sateenkaaren värit välkehtivät
pakottavat hymyn minunkin kasvoille, vaikka lattia on kylmä

minä katselen sitä hiljaa,
muuttuneena,
mutta silti samana kuin ennenkin
minne katosi aika?

What's so funny about peace, love and understanding?

Tämä on taas niitä hetkiä ja päiviä, kun on se tunne, että on löytänyt edes jonkinlaisen, hieman epävarman tasapainon. Hahmottanut jonkin rajan, jonka yli en mene. Rajan, jonka ehkä viime vuonna toisinaan ylitin.

Tuosta rajasta ja sen miettimisestä aikaisemmin tänään tuli mieleeni eräs HP-fanfic sen yhden kohdan takia, joka oli ensimmäisiä lukemiani fikkejä joskus muutama vuosi sitten ja joka muodostui heti yhdeksi suosikikseni. Oli pakko lukea se uudelleen, edellisestä kerrasta on ainakin vuosi. Enää se ei ehkä ole ihan yhtä mullistavan hieno kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin.

"..., Remus tiedosti sumeasti olleensa usein vaarallisen lähellä masennuksen rajaa. Aina oli kumminkin ollut heikko linja, jonka yli hän ei ollut astunut."

Just wait for today

Iltapäivä oli aika kamala, ensin ahdistuin siitä, kun piti hammaslääkäriin soittaa kun sinnekin pitäisi tarkastukseen mennä (en kauheasti tykkää soitella tuollaisiin paikkoihin), sitten ja ahdistus jotenkin kasautui ja olin todella lähellä paniikkikohtausta (edellisestä on vuosi aikaa mutta kammoan niitä vieläkin).

 

Sitten yritin lukea, kun pitäisi tämän jakson aikana koulua varten lukea kaksi kirjaa - Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma äidinkielen pakollista kurssia varten, Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo englanniksi kirjallisuus- ja elokuvakurssia varten - mutta olo oli niin kamala etten esipuhetta pidemmälle päässyt ja päätin yrittää nukkua. Puoli tuntia makasin sängyssäni itkua pidätellen ja syötyäni sama taas. Sain itseni koottua ennen poikaystäväni puhelinsoittoa ja tuloa, ja nytkin on taas ihan hyvä fiilis.

Päädyin kuuntelemaan Hawthorne Heightsia ja ah, en muistanutkaan, että tämä on niin hyvä bändi ♥

Tavallaan minua taas turhauttaa se, kuinka usein itse olen niin masis ilman syytä tai ihan mitättömistä asioista, kun todella monella on asiat ihan oikeasti huonosti, paljon huonommin kuin minulle.

Heaven holds a place for those who pray

Tajusin juuri, kuinka paljon asioita, joita minun piti koeviikon vapaapäivien aikana tehdä, olen unohtanut. Toisissa olosuhteissa varmaan ärsyyntyisin siitä kovastikin. Nyt en halua ärsyyntyä.

Tuntea elävänsä,
Saada ote elämästä.
Silmissä välkehtii ilo,
Huulilla viipyilee hymy.
Epätoivo yrittää iskeä,
Mutta sen hyökkäys on
Voimaton minua vastaan.
Olen tehnyt parhaani,
Tällä kertaa se riitti
Onnellisuuteen.