There's a place for me somewhere out there

Eilen oli mukava päivä, olin kaverini ja poikaystäväni kanssa vähän siellä sun täällä ja meillä oli ihan hauskaa (vaikka välillä oli vähän ulkopuolinen olo - kaksi poikaa + minä, he puhuivat jonkin aikaa entisen koulunsa opettajista joista minä en tiedä yhtään mitään, minähän en juo ja alkoholistakin heille tuli puhe jossain välissä...), kiva, että tulee lomalla joskus jonnekin lähdettyäkin. Vaikkakin, saman päivän aikana sekä Hesburgerissa että McDonaldsissa käyminen oli aika outoa, normaalisti en käy kummassakaan niistä kovinkaan usein.

Lisäksi huomasin itsessäni erään piirteen, joka on ehkä viimeisen puolen vuoden tai ehkä pidemmänkin ajan aikana kehittynyt. Ehkä se on vain tapa näyttää itsepäisyyttäni ja kuitenkin samaan aikaan epävarmuuttani itsestäni, joka tapauksessa tunnen itseni hieman naurettavaksi.

Pöytäni on ihan järkyttävä sotku ja ajattelin ehkä vihdoin leikkiä kangastusseillani. Ostin aikoja sitten valkoisen t-paidan, johon suunnittelin jäljentäväni jonkin bändin logon. Päädyin VersaEmergeen, sillä olen kuunnellut heitä todella paljon lähiaikoina ja heidän paitaansa minulla ei ole (enkä kehtaa pyytää äitiä tilaamaan sellaista minulle mistään, kun hän on viimeisen vuoden aikana minulle niitä aika monta tilaillut).

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa tehnyt jotakin ihan ruokaa ihan itse enkä ole sekoillutkaan kovin pahasti. Enkä ole tällä viikolla kauheasti muuta syönyt kuin pastaruokia. Pastaviikko jee.

I'm not far from home

Kirjoitin tähän peräti kaksi kappaletta, mutta ärsyynnyin ja deletoin ne. Alusta siis.

Jotenkin minulla on sellainen fiilis, että kirjoitan tänne liian harvoin tai en kerro kaikesta mistä ehkä pitäisi (vaikka kuka tässä on määräämässä, että mitä minä tänne kirjoitan :'D), mutta tavallaan, aika useinhan minä tänne löpisen. Entiedäentiedäentiedä.

Ja sen verran täytyy sanoa, että olin oikeassa - asiat muuttuvat tänä kesänä. Eivät omalta osaltani kovinkaan paljon, mutta muuttuvat kuitenkin. Ja en aio valittaa, sillä hyväksi tämä on.

Pelkään edelleen heinäkuuta hieman, mutta tavallaan taas odotan sitä ihan liikaa. Juuri nyt oloni on optimistinen (toivotaan, ettei se kostaudu) ja tuntuu siltä, että selviän siitä kyllä. Osaan minäkin olla vahva, nyt voin näyttää sen itselleni. (Vai voinko, pystynkö siihen?)

It's compromise that moves us along

En hetkeen osannut tehdä muuta kuin tuijottaa lamaantuneena eteeni, kun iPodini jumiuduttuaan päätti poistaa kaikki ne yli tuhat kappaletta, jotka minulla siellä oli. Puolet niistä olivat sellaisia, joita minulla ei ole tällä uudella koneellani. Osan saan ladattua levyiltäni ja kännykästäni takaisin, mutta osaa en. Olen aina silloin tällöin miettinyt, kuinka kamalaa se olisi, kun kaikki biisit häviäisivät ja nyt niin sitten kävi. Tekisi mieli itkeä, mutta itkukiintiöni on kai tälle päivälle jo täynnä.

Lisäksi olen jo vähän aikaa tiedostanut sen, että olen tahtomattani etääntynyt kahdesta minulle ennen todella rakkaasta ihmisestä ihan liikaa ja toisesta voin vain syyttää itseäni. Toisen kanssa se tapahtui aikoja sitten, se on tapahtunut vähitellen ja tarpeen vaatiessa asiat kyllä voivat hetken olla kuin ennen. Toisen minä taisin itse unohtaa väärällä hetkellä ja nykyään tuntuu, ettei hän halua puhua minulle, vaikka yrittäisin.

Muuten minulla menee ihan hyvin.

Meitä eivät kaada laineet

.... Älkää kysykö tuosta otsikosta, se vain on soinut päässäni koko päivän kun kakkosen pojat esittivät sen kevätjuhlassa heh hee. (Ai kamala nyt ajattelin tuon "kakkosen pojat" ihan väärin. Minähän en siis ole yhtään pervo, ehen.)

Kesäloma alkoi tänään ja se ei oikein tunnu miltään. Olen iloinen kun saa nukkua vihdoin tarpeeksi ja minun pitäisi olla innoissani kun on olevinaan aikaa kaikelle, mutta en tiedä. Kun tuntuu siltä, että pystyn viettämään sitä lomaa vasta kunnolla ihan heinäkuun lopun ja elokuun, ja silloin sitä ei enää ole jäljellä. Pelkään nykyään ihan liikaa sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Kaikki hyvä on ohi ennen kuin tajuankaan. Okei, tuo oli vähän liian vahvasti ja kärjistetysti sanottu, pelkään vain liikaa tulevaa.

Olin tänään poikaystäväni isoveljen ylioppilasjuhlissa ja en kuollut kauhusta sinne, vaikka niin luulinkin. Panikoin vain hieman liikaa sitä kaikkien sukulaisten näkemistä, mutta eivätpä ne suurin osa minusta edes mitenkään kiinnostuneita olleet, haha.

Todistukseni oli ihan kiva, varsinkin tämän jakson arvosanoihin olin tyytyväinen. Enkkukymppienkkukymppienkkukymppi jeejee.

Clap until your hands hurt

Hei ihmiset.

Juuri nyt olen erittäin hämmentynyt. Olen tottunut siihen, että eräs ihminen ei puhu minulle kuin sillon jos hänellä on jotain asiaa kahteen parhaaseen kaveriini liittyen, koska olen saanut sellaisen kuvan, ettei hän oikein pidä minusta - osittain tiedän syynkin siihen - ja vaikkei hän tiedä sitä, en minäkään hänestä. Mutta nyt.

Hän. Tuli. Juttelemaan. Minulle. Facebookissa. Ilmeisesti. Muuten. Vaan. Jännää jännää jännää jännää. (Eikä hän edes tainnut tajuta piilovittuiluani.)

En valita.

Ja kaikkia varmaan kiinnosti oikein erityisen paljon.

Ulkona on kiva sää, kävin eilen kaupungilla ja sain ostettua vihdoin uikkarit, vapaapäivät sekoittavat käsitykseni viikonpäivistä ja luulen koko ajan että tänään on lauantai, lauantaina olen menossa poikaystäväni isoveljen ylppäreihin ja minua hieman pelottaa.