Baby, I want it bad

Jotain rajaa tähänkin?

Viimeisen viikon olen ollut niin hajalla, etten ole oikein osannut tehdä muuta kuin itkeä.

Nyt ehkä puolisen tuntia olen ollur niin onnellinen, että voisin itkeä.

And again

En oikein tiedä enää, mitä ajatella.

En taida osata olla sellainen kuin haluaisin, välitän liikaa. Siinä vaiheessa, kun teen kaikkeni tehdäkseni kaiken muille helpoksi ja tehdessäni parhaani, odotan, että minutkin otettaisiin huomioon. Ja kun niin ei tehdä, en pysty enää. En jaksa yrittää. 

Ei tämä tätä koko ajan ole, ei kaikki ole huonosti. Todellisuus kuitenkin tulee aina takaisin, en minä sitä osaa tai edes halua piilottaa. Onko liikaa pyydetty, että saisin kuulla edes yhden lauseen, joka voisi tuoda hymyn huulilleni silloin, kun en jaksa?

Ainakin pystyn taas kirjoittamaan runoja, jollain tavalla. Ne eivät vain kuulosta enää siltä, kuin ne joskus kuulostivat ja miltä haluaisin niiden kuulostavan.

Tell my mom I'm doing fine

Olen aina arvostanut ihmisissä todella paljon epäitsekkyyttä ja kykyä ottaa muut ihmiset huomioon.

Ehkä juuri sen takia se on vielä kamalampaa tajuta, etten itse aina osaa olla sellainen. Haluaisin olla. Jos jollekulle tästä avautuisin, hän varmaan sanoisi, että niissä tilanteissa joissa olen itsekäs, minulla on syy siihen. Niin se kai on, mutta se tuntuu pahalta.

Hyvä tai ei, nyt minulla ainakin on tilaisuus todistaa, etten ole oikeasti sellainen. Osaan ajatella muita, käytän kaiken energiani siihen. Oli siitä sitten hyötyä tai ei. Teen parhaani.

Tajusin myös, etten tehnyt virhettä päättäessäni tehdä kuten ennenkin, tällä kertaa se oli paras vaihtoehto. Kyllä tämä tästä. Toivottavasti.

Juuri nyt en jaksa turhautua siitä, että tätä tuskin kukaan lukee tai ei ainakaan kommentoi (ei ihmekään, ei kukaan saa näistä jutuistani mitään irti), sillä ainakin tämä helpottaa. Kunnes se iskee tajuntaani, että loppujen lopuksi noin ajattelu ei ole kovinkaan epäitsekästä.

Hitto.

Don't come home for christmas

Tästä postauksesta tulee todennäköisesti aika hajanainen, haluan vähän purkaa ajatuksiani ja kerrata asioita.

Lontoo oli se sama paikka, johon vuosi sitten rakastuin. Oli ihanaa nähdä siitä uusia puolia ja nähdä niitä asioita uudelleen, joita olen ikävöinyt. Matkalla oli välillä vähän hankalaa kun olen niin vaikea ihminen, perheelläni oli vähän kestettävää minussa. Sain uutta inspiraatiota A Love That Should Have Lasted Yearsiin, tosin huomasin aika paljon epäloogisuuksia kaupunginosissa ja muissa tapahtumapaikkavalinnoissani, niitä pitää vähän katsoa.

Ostelin ehkä vähän liikaa kaikkea ja nyt taas kärsin rahanpuutteesta. Mutta kun. Lontoo, Iso-Britannia ja The Beatles ♥

Eilen oli nimipäiväni ja alan vähitellen tottua siihen, että joku aina unohtaa sen. Ei se minua edes haittaa, nimipäivä se vain on. Perheeni muisti sen joskus iltapäivällä Heathrowlla, poikaystävältäni en ole vielä kuullut mitään asiaan liittyen. Huomenna saan nimipäivälahjani vanhemmiltani, iPod Touchin. Sen nimeksi tulee Paul, päätimme sen pikkuveljeni kanssa.

Joudun ehkä perumaan sanani siitä, että kaikesta ahdistuksesta huolimatta olen pohjimmiltani onnellisempi kuin aikoihin, koska juuri nyt en tiedä. Kyllä minä alkukesän olin, mutta nyt kun pelkään kuollakseni, en pysty. Taas tuskastun odotuksesta, en vain osaa olla rauhallinen ja kärsivällinen, ne eivät ole minun luonteenpiirteitäni.

Todennäköisesti pelkään turhaan, mutta en voi olla varma. Pitää odottaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa ahdistaa.

Kun taivas laulaa, meidän sielussamme soi

Kaikkien blogit tuntuvat vähän kuolleen kesän ajaksi, en kyllä ihmettele sitä. Minä silti täällä höpisen juttuja, jotka tuskin kiinnostavat ketään muita kuin itseäni.

Vaikka tunnen itseni taas aivan mielettömän epävarmaksi ja en oikein tiedä, miten minun pitäisi asennoitua asioihin, olen samalla edelleen kokonaisvaltaisesti onnellisempi kuin aikoihin.

Olen miettinyt asioita (lähinnä itseäni, luonnettani ja ajatusmaailmaani) todella paljon ja päädyin taas erääseen päätökseen - joka tällä kertaa luultavasti toimii paremmin kuin ennen - mietittyäni vastausta pariin asiaan, jotka ovat ahdistaneet minua. Tunnen helpotusta.

Tämä minun löpinäni tuskin kertoo kenellekään yhtään mitään, että mistä minä oikein puhun, mutta saa kysellä, saatan ehkä kertoakin tarkemmin.

Tänään oli riparilaisten konfirmaatio ja laulukierroksella muiden isosten kanssa oli hauskaa, se meni oikein kivasti. Ei ollut liian kuumakaan, onneksi välillä vähän sateli. Minulla on aika kova ikävä poikaystävääni (hän on nyt riparilla isosena. lähti seuraavana päivänä siitä kun minä tulin leiriltä), mutta onneksi näemme huomenna kun on vierailupäivä. Seuraavan kerran näemmekin sitten ensi viikolla sen jälkeen kun olen tullut Lontoosta.

Lisäksi sain pitkästä aikaa kirjoitettua jotakin: pari runoa englanniksi.

Why'd you have to go?

Edellisestä kirjoituksesta on oudon paljon aikaa. Tulin tiistaina kotiin viikon kestäneeltä riparilta, olin siellä isosena ja oli kivaa, selviydyin siitä mielestäni paljon paremmin kuin viime vuonna.

Pohjimmiltani olen tällä hetkellä aika onnellinen, väsymys vain masentaa ja ikävä saa minut hieman epäluuloiseksi, mutta ne ovat vain pintaa. Ainakin niin luulen. Tämä mieliala saa minut myös pohtimaan asioita - se, miten asiat menevät, ei tunnu ikinä olevan hallinnassani, en voi vaikuttaa siihen itse mitenkään. Alan kuitenkin tottua siihen, sinnittelen kuten aina.

Lisäksi haluaisin sanoa parille ihmiselle joitakin asioita, mutta minun täytyy odottaa pari viikkoa, ennen kuin minulla on siihen tilaisuus.