Tell me what you see

Hups. Minun ei ollut enää tarkoitus kesällä lähteä muun perheen kanssa ulkomaanreissulle, jotta ei tarvitsisi sähläillä kesätöiden kanssa ja että voisin loppukesästä sitten keskittyä kirjoituksiin lukemiseen. Mutta - enhän minä nyt voi noita Dubliniin ilman minua päästää ja ehkä minä en loppukesästä enää ole töissäkään ja eihän se neljä päivää kauheasti lukuajasta ole pois. Noh, Dublin oli liian vaikea lentojen takia ja aika kallis ja Saksa kiinnosti mutta sekin oli vähän hankala, niin lähdemmepäs nyt sitten Amsterdamiin kesällä : )

Ja ärsyttää ja ahdistaa ja vituttaa ja turhauttaa, kun joka kerta kun suutun tai ihan vain sanon jostain, ei sitä enää oteta tosissaan, kun olen vaan niin drama queen ja suutun kuitenkin kaikesta aina ja olen vain niin vitun hyvä syyllistämään muita, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Entä kun minusta juuri nyt ihan oikeasti tuntuu pahalta? Ehkä en voi (taaskaan) tehdä muuta kuin syyttää itseäni.

 Okei, olen aika mestari heittäytymään marttyyriksi ja syyllistämään muita riidellessä. Mutta. Minusta minusta ihan oikeasti tuntuu pahalta. Varsinkin kun minut pudotetaan alas pilvistä, eikä maan pinnalta.

(Ei asiat oikeasti näin huonosti ole, haluan vain purkaa tämän jonnekin. Kiitti moi.)

When your bus has left the stop you'd better drop your hurrying

Saimme äidin kanssa vihdoin pakattua vanhojentanssimekkoni ja vietyä sen äitini vaatehuoneeseen (itselläni ei ole ollenkaan henkaritilaa, jonne sen saisi) ja tuli aika alakuloinen fiilis, se päivä on mennyt jo ja tuskin vähään aikaan tulee tuota mekkoa päälle puettua tai mitään.

Lisäksi alkoi huvittaa äskeinen elämää suurempi ongelma äitini kanssa - emme kumpikaan muistaneet Paul McCartneyn lasten lukumäärää tai parin nuoremman nimeä. Ja sitä ennen kyyneleet silmissä muisteltiin Paulin keikkaa ja aawwiteltiin tälle artikkelille ja sille mitä Ringo sanoi Maccasta. (Ja äsken hihiteltiin sille, kuinka samannäköisiä Paul ja James ovat.)

Viime viikonlopun iskoleiri oli tavallaan aika ristiriitainen, päällimmäiseksi jäivät kuitenkin positiiviset fiilikset. Leiri itse oli kaiken kaikkiaan kivoin niistä kolmesta kevään iskoleiristä joilla olen ollut ja lauantai-ilta ja sunnuntai hymyilyttävät edelleen erinäisistä syistä. Perjantaina tunsin itseni aika paskaksi ja turhaksi - aluksi syystä, mutta sitten se lähti vähän käsistä.

Nykyään varsinkin olen huomannut kuinka totta se on, että ollakseen joskus täydellisen onnellinen, pitää välillä tuntea se vastakohtainenkin tunne, jotta se onnellisuus tuntuu yhtään miltään.

Let me hear the words of love

Kuin kuiskata tuuleen,
Kuin hukkua aallokkoon.

Kuihtua aavikolla,
Ei kasvit siellä elä.
Kasvikin on yksilö.

Minä en,
Olemme me.
Hukassa,
Mutta ainakin yhtä.

~

Random löytö koneen syövereistä viime tammikuulta.

I just had to try to keep your life in view

Ikävöitkö minua koskaan?
Kyllä sinä muistat,
Sen minä tiedän.
(Kuinka voisimmekaan unohtaa?)

Mutta toivotko ikinä niitä hetkiä takaisin?
Silloin kun kaikki oli helppoa,
Oli vain aurinko ja nokkoset.

Ei meitä enää ehjäksi saa,
Myönnän sen kyllä.
Emme loksahda paikoilleen palapeliin,
Emme ole enää samaa kuvaa.

Haluaisin vain sanoa kiitos.

~

Tuon runon voi ajatella monella tavalla, kukin miten haluaa, mutta itse ajattelin tätä kirjoittaessa entistä ystävyyttä. Emme ole olleet enää muutamaan vuoteen ystäviä ja olen hyväksynyt sen, vaikken oikein vieläkään tiedä miten ja milloin niin kävi. Satuin näkemään kyseisen henkilön eräänä aamuna - okei, näen usein, mutta tällä kertaa aloin ajatella asiaa - ja aloin miettiä, ikävöikö hän koskaan minua tai muisteleeko hän niitä vuosia naureskellen ja hymyillen kuten minä.

En tiedä.

~

Olen saanut opiskelumotivaationi taas takaisin. (Se siis tarkoittaa sitä, että hämmentävä enkkuperfektionismini on palannut. Ei pitäisi uskaltaa haaveilla laudaturista, vaikka ehkä minusta voisi olla siihen. Mutta petyn kuitenkin.)

We had fire in our eyes

Long time no see. Or writing?

No mutta joo. Minun piti joku vanhojentanssipostaus tms. tänne jo silloin parisen viikkoa sitten laitella, mutta jotenkin aina silloin kun on ollut kirjoitusfiilis, en ole päässyt koneelle - ja silloin taas kun olen, tuijotan vaan tätä kirjoituslootaa enkä keksi mitään. Ja nyt enää tuntuu hölmöltä wanhoista ruveta selittämään, kun ne meni jo. En tiedä.

Hiihtoloma loppui juuri (tarkalleen ottaen loppui sunnuntaina, mutta huomenna eka koulupäivä) ja oltiin se viikko perheen kanssa Espanjassa, Torremolinoksessa. Siellä oli ihan kivaa, olen vaan menettänyt sydämeni suurkaupungeille tyyliin Lontoo, Pariisi ja Berliini, niin pienehkö rantakaupunki hiekkarantoineen tuntui vähän tylsältä. Varsinkaan kun autosähläysten takia en päässyt oikein mitään kiinnostavia nähtävyyksiä näkemään, Ronda vaikutti jännältä mutta kesken automatkan suunnitelmat muuttui ja Gibraltaria en nähnyt raja-aitoja ja Gibraltarinvuorta enempää, kun iskä juuri sillä reissulla jätti sen ja pikkuveljen passit hotellille. Murr. Malaga oli kyllä kiva (koska se oli juuri sellainen kiinnostava ja monipuolinen isompi kaupunki, heh), mitä siellä nyt parina päivänä vähän pyörittiin. Sinne voisin haluta uudestaankin.

Sunnuntai ja maanantai olivat aika täydellisiä päiviä, vähän minua jännitti, että mitä käy kun olen viikon poissa ja tulen takaisin, mutta asiat olivatkin onneksi paremmin kuin hyvin, enkä joutunut kokemaan samaa paskaa kuin viime kesänä.

Juuri nyt on vähän paska fiilis ja en tiedä pitäisikö minun olla vihainen itselleni vai muille. Itsepähän olen tyhmä ja äkkipikainen ja loukkaannun kaikesta jne. jne., mutta kyllä minäkin joskus osaan suhtautua pettymyksiinkin järkevästi.

Lisäksi minua surettaa se, kun kuulin eilen että yläasteaikainen luokanvalvojani (ja ala-asteellakin nelosesta asti opetti saksaa) on kuollut. Eihän nyt vielä niin kauhean vanhakaan ollut, mutta sellainen syöpä on ):