The March Of The Black Queen

Toivottavasti jollain 11.11.11 oli yhtä kiva päivä kuin se kaiken etukäteen hehkuttamisen (oikeasti, Twitterissä pariin päivään ei varmaan kauheasti muusta puhuttukaan) mukaan oli tarkoitus olla. Koska minulla ei todellakaan ollut. Koulupäivän aikana itseinho hiipi jotenkin salakavalasti pienten tapahtumien myöntä, iltapäivän aikana se pääsi valloilleen täysin ja iltaan mennessä olin romahtanut aika täysin. Yksi kamalimmista nuorten illoista ikinä.

Pelkäsin hieman aiheuttaneeni vahinkoa mielialani ja romahdukseni takia, mutta onneksi kaikki järjestyi ja tänään ainoat murheeni ovat flunssa ja se aika kuusta.

Asiasta kukkaruukkuun. Luovutin sen Luottamusjuoksu-NaNon kanssa jo viime viikolla, ehkä kolmantena kirjoituspäivänä, koska se tarina lässähti käsiin ja siitä ei vain tullut mitään, kaikki mielenkiintoisuus hävisi. Mutta torstaina hetken mielijohteesta päätin, että en minä NaNoilua kokonaan luovutakaan ja aloin kirjoittaa englanniksi tajunnanvirtana jotain tytöstä, joka alkaa kertoa lapsuudestaan ja siitä, kuinka on aina haaveillut siivistä. Sain kahden päivän aikana kasaan jo sen melkein 3000 sanaa ja tänään yritän vielä vähän kirjoitella. En minä sitä 50k sanaa kyllä marraskuun aikana kasaa saa, mutta mahdollisimman paljon silti yritän kirjoittaa.

Tarinan työnimi vaihtelee Varjosiipien ja Varjosiipisen tytön ja vastaavien välillä, mutta lopullisen nimi tulee olemaan kuitenkin englanninkielinen, kun tarinaa sillä kielellä kirjoitan. En ole varmaan koskaan ennen kirjoittanut tuollaista tekstiä, hämmennyn itsekin tuosta päähenkilö Shaden elämäävihaavasta ajatustavasta ja siitä, kuinka synkkää tuo teksti oikeasti on. Loppuratkaisukin minulla on mielessäni ja Shaden kohtalo on aika järkyttävä, mutta toisaalta niin lähellä onnellista loppua, kuin tarina voi saada. Ei sitä voi sanoa onnelliseksi, mutta jollain tavalla ehkä lohduttava.

Varjosiivet on hämmentävä tarina siksikin, että yleensä kaikki hahmot, jotka ovat minäkertojana kirjoituksissani, muistuttavat minua tavalla toisella, enemmän tai vähemmän, koska silloin heihin on helpompi eläytyä samaistuminen kautta. Mutta Shade ei muistuta minua paljon yhtään. Eikä minun edes tarvitse heittäytyä Shaden mieltä hallitsevaan epätoivoiseen mielialaan pystyäkseni kirjoittaa hänen näkökulmastaan. Se vain tulee jotenkin. Ja Shade jopa tuntuu uskottavalta hahmolta, ainakin omasta mielestäni.

Just turn it off

Ai niin, en olekaan kai täällä muistanut mainita, mutta päätin ehkä viikko sitten hetken mielijohteesta vaihtaa aihettani NaNoWriMossa. A love that should have lasted years ei ole ihan oikea teksti siihen, haluan kirjoittaa sitä rauhassa, harkitusti ja miettimällä kaiken tarkkaan, niin ehkei se ole ihan oikea teksti kirjoitettavaksi NaNossa, haha. Pääsenpä siis vihdoin kirjoittelemaan vampyyriseikkailukauhuangstiromantiikkadraamaa, jea. Juonesta minulla ei oikein ole vielä hajua alkuasetelmaa lukuun ottamatta. Ja on sillä nimikin jo, varsinainen nimihirviö kyllä : D Luottamusjuoksu eli kuinka lupaukset petetään (The Run of Trust / How to Break One's Promises).

Kävin tänään parturissa ja tarkoituksena oli värjäyttää hiukset tummanruskeiksi, mutta nämä näyttävän enemmänkin mustilta, enkä oikein tiedä mitä ajatella.

Lisäksi eilisillan "itseinhopuuska" (inho liian vahva sana, mutta joka tapauksessa, you get the picture) teki comebackin, eri syystä mutta kuitenkin. Tunnen myös hieman syyllisyyttä eräästä asiasta ja vaikka se tuntuukin jollain tavalla aika kieroituneelta, en voi edes syyttää itseäni itsekkyydestä. Kai.

Rejoice, rejoice and fall to your knees

Minua ärsyttää aika älyttömästi hissan koe. Taas voin kyllä syyttää ihan itseäni, miksen viitsinyt lukea enemmän? Mutta kun. Kuvittelin kai, että osaan minä vähällä lukemisellakin ihan tarpeeksi, niin kuin aina joskus kävi. Enää en vain osaa. Historian arvosanani oli edellisessä kurssissa 10 ja nyt minusta tuntuu, että saan varmaan kasin tai seiskan, en tiedä onko niiden minun mokieni jälkeen mahiksia ysiäkään saada... Ja minä nyt olen vuoden päästä kirjoittamassa historian, niin ei esim. se seiska historiasta todistuksessa kauheasti siihen rohkaisisi.

Venäjän lukemiseen minulla ei ole vielä intoa, koska tuo hissa meni miten meni. Ai miten niin tässä on meneillään jokin kierre?

Muuten olen ihan älyttömän onnellinen ja iloinen. A love that should have lasted yearsin kirjoittaminen etenee jälleen (haluaisin luetuttaa tuon jollakin mutta se tarina on vielä niin kesken että en tiedä) ja se on ihanaa. Ja päätin, että kyllä minä NaNoWriMoon tuolla osallistun, tuli mitä tuli. Lisäksi kaikki - jos nyt koulua ei lasketa - on muutenkin mennyt aika hämmästyttävän putkeen. Teen ehkä virheen taas kerran nauttiessani tästä tunteesta täysin, kun päätän murehtivani taas vasta sitten, kun romahdan.

Mitä jos tämä tunne kestääkin?