Such a brilliant star you are

Joskus toivon olevani olemassa.
Tavallaan on helppoa olla näkymätön,
Joskus taas haluan huutaa
Huomaa minut!
Uudelleen ja uudelleen,
Hyppy uuteen ja paluu entiseen.
Ilman minua ei olisi
Mitä?
Enhän nytkään ole olemassa.

~

Tajusin tänään, että olen lähiaikoina taas kehittynyt paremmaksi kyvyssäni peitellä sitä, mitä päässäni oikeasti liikkuu.

Ja olen taas alkanut saada otetta fikkauksesta (eli siis saan jotain joskus valmiiksi ja julkaistuakin) ja se on tosi kivaa ♥
A love that should have lasted yearsin kirjoittaminen sitten takkuaakin, mutta eiköhän se inspiraatio siihenkin sitten aikanaan palaa.

She saw me coming

Tänään tarinani A love that should have lasted aloittamisesta on tasan vuosi, tajusin.

Päivälleen vuosi sitten parisen tuntia ennen joulujuhlaa minuun iski inspiraatio ja aloin kirjoittaa hullulla tahdilla saadakseni mahdollisimman paljon kirjoitettua, ennen kuin pitäisi lähteä.

Kauankohan tulen vielä tuon tarinan kanssa viettämään?

Minusta on hassua, kuinka paljon pystyn eläytymään tuon tämänhetkisiin tapahtumiin, Scarlettin ajatuksiin, vaikka oikeasti minulla on itselläni aivan päinvastaiset fiilikset. Toisaalta, se, että olen vihainen Judelle siitä mitä hän teki tai oikeastaan jätti tekemättä, ei ole ihme, kun se hahmo raivostuttaa minua vähän väliä. Huolestuttavaa sinänsä, että toinen päähenkilö ärsyttää minua niin pahasti :'D

The March Of The Black Queen

Toivottavasti jollain 11.11.11 oli yhtä kiva päivä kuin se kaiken etukäteen hehkuttamisen (oikeasti, Twitterissä pariin päivään ei varmaan kauheasti muusta puhuttukaan) mukaan oli tarkoitus olla. Koska minulla ei todellakaan ollut. Koulupäivän aikana itseinho hiipi jotenkin salakavalasti pienten tapahtumien myöntä, iltapäivän aikana se pääsi valloilleen täysin ja iltaan mennessä olin romahtanut aika täysin. Yksi kamalimmista nuorten illoista ikinä.

Pelkäsin hieman aiheuttaneeni vahinkoa mielialani ja romahdukseni takia, mutta onneksi kaikki järjestyi ja tänään ainoat murheeni ovat flunssa ja se aika kuusta.

Asiasta kukkaruukkuun. Luovutin sen Luottamusjuoksu-NaNon kanssa jo viime viikolla, ehkä kolmantena kirjoituspäivänä, koska se tarina lässähti käsiin ja siitä ei vain tullut mitään, kaikki mielenkiintoisuus hävisi. Mutta torstaina hetken mielijohteesta päätin, että en minä NaNoilua kokonaan luovutakaan ja aloin kirjoittaa englanniksi tajunnanvirtana jotain tytöstä, joka alkaa kertoa lapsuudestaan ja siitä, kuinka on aina haaveillut siivistä. Sain kahden päivän aikana kasaan jo sen melkein 3000 sanaa ja tänään yritän vielä vähän kirjoitella. En minä sitä 50k sanaa kyllä marraskuun aikana kasaa saa, mutta mahdollisimman paljon silti yritän kirjoittaa.

Tarinan työnimi vaihtelee Varjosiipien ja Varjosiipisen tytön ja vastaavien välillä, mutta lopullisen nimi tulee olemaan kuitenkin englanninkielinen, kun tarinaa sillä kielellä kirjoitan. En ole varmaan koskaan ennen kirjoittanut tuollaista tekstiä, hämmennyn itsekin tuosta päähenkilö Shaden elämäävihaavasta ajatustavasta ja siitä, kuinka synkkää tuo teksti oikeasti on. Loppuratkaisukin minulla on mielessäni ja Shaden kohtalo on aika järkyttävä, mutta toisaalta niin lähellä onnellista loppua, kuin tarina voi saada. Ei sitä voi sanoa onnelliseksi, mutta jollain tavalla ehkä lohduttava.

Varjosiivet on hämmentävä tarina siksikin, että yleensä kaikki hahmot, jotka ovat minäkertojana kirjoituksissani, muistuttavat minua tavalla toisella, enemmän tai vähemmän, koska silloin heihin on helpompi eläytyä samaistuminen kautta. Mutta Shade ei muistuta minua paljon yhtään. Eikä minun edes tarvitse heittäytyä Shaden mieltä hallitsevaan epätoivoiseen mielialaan pystyäkseni kirjoittaa hänen näkökulmastaan. Se vain tulee jotenkin. Ja Shade jopa tuntuu uskottavalta hahmolta, ainakin omasta mielestäni.

Just turn it off

Ai niin, en olekaan kai täällä muistanut mainita, mutta päätin ehkä viikko sitten hetken mielijohteesta vaihtaa aihettani NaNoWriMossa. A love that should have lasted years ei ole ihan oikea teksti siihen, haluan kirjoittaa sitä rauhassa, harkitusti ja miettimällä kaiken tarkkaan, niin ehkei se ole ihan oikea teksti kirjoitettavaksi NaNossa, haha. Pääsenpä siis vihdoin kirjoittelemaan vampyyriseikkailukauhuangstiromantiikkadraamaa, jea. Juonesta minulla ei oikein ole vielä hajua alkuasetelmaa lukuun ottamatta. Ja on sillä nimikin jo, varsinainen nimihirviö kyllä : D Luottamusjuoksu eli kuinka lupaukset petetään (The Run of Trust / How to Break One's Promises).

Kävin tänään parturissa ja tarkoituksena oli värjäyttää hiukset tummanruskeiksi, mutta nämä näyttävän enemmänkin mustilta, enkä oikein tiedä mitä ajatella.

Lisäksi eilisillan "itseinhopuuska" (inho liian vahva sana, mutta joka tapauksessa, you get the picture) teki comebackin, eri syystä mutta kuitenkin. Tunnen myös hieman syyllisyyttä eräästä asiasta ja vaikka se tuntuukin jollain tavalla aika kieroituneelta, en voi edes syyttää itseäni itsekkyydestä. Kai.

I'm a thinker not a talker

Minulla soi päässä joku biisi, joka on tosi hyvä ja haluaisin kuunnella sen siksi, mutta en muista mikä se on. En tiedä onko se minulla edes koneellani, Spotify-soittolistaltani se ainakin löytyy, mutta se nyt ei kauheasti auta kun siellä on biisejä niin hitosti.

En tiedä, miksi kirjoitin tuon, koska ei se kyllä erityisemmin juuri nyt ärsytä tai mitään. Suurimman osan ajatustilastani vie juuri nyt ahdistus siitä, millaisia ihmiset voivat olla. En ymmärrä. Okei, tämä vahvistaa mielipidettäni eräästä asiasta, mutta ääh. En-ymmärrä-en-ymmärrä-en-ymmärrä.

Tänään on ollut muutenkin tosi outo päivä. Aamulla ahdistuin jostain asiasta jota en enää muista - mutta onneksi eiliset huolen aiheeni menivät jo ohi, tiesin koko illan ajan että se oli turhaa. Päivällä kirjoitin ehkä oudoimman - tietyllä tavalla - kirjoittamani fikin hetken mielijohteesta. Mielialani oli silloin aika hyvä, joten on vähän jännää, että pystyin kirjoittamaan sellaisen tekstin, niin tulkinnanvarainen kuin se olikin.

Sain perjantaina lainaksi kaveriltani Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen tuotantokauden ja olen nyt katsonut sitä viiden jakson verran. Se on hauskaa, kun en ole ensimmäistä kautta nähnyt kuin sen kerran vuosi sitten, kun aloin netistä TVD:tä seuraamaan. Osa hahmoista on muuttunut siitä ihan hirveästi ja rakastan sitä kuinka se juoni on kehittynyt niin mielettömästi noista ensimmäisista jaksoista.

Tämän kirjoittaminen ja randomien juttujen selittäminen vähän lievensi vittuuntumistani ja epäuskoani ihmisten suhteen. En vaan aina voi käsittää.

Ja löysinkin sen biisin, joka soi päässäni.

Rejoice, rejoice and fall to your knees

Minua ärsyttää aika älyttömästi hissan koe. Taas voin kyllä syyttää ihan itseäni, miksen viitsinyt lukea enemmän? Mutta kun. Kuvittelin kai, että osaan minä vähällä lukemisellakin ihan tarpeeksi, niin kuin aina joskus kävi. Enää en vain osaa. Historian arvosanani oli edellisessä kurssissa 10 ja nyt minusta tuntuu, että saan varmaan kasin tai seiskan, en tiedä onko niiden minun mokieni jälkeen mahiksia ysiäkään saada... Ja minä nyt olen vuoden päästä kirjoittamassa historian, niin ei esim. se seiska historiasta todistuksessa kauheasti siihen rohkaisisi.

Venäjän lukemiseen minulla ei ole vielä intoa, koska tuo hissa meni miten meni. Ai miten niin tässä on meneillään jokin kierre?

Muuten olen ihan älyttömän onnellinen ja iloinen. A love that should have lasted yearsin kirjoittaminen etenee jälleen (haluaisin luetuttaa tuon jollakin mutta se tarina on vielä niin kesken että en tiedä) ja se on ihanaa. Ja päätin, että kyllä minä NaNoWriMoon tuolla osallistun, tuli mitä tuli. Lisäksi kaikki - jos nyt koulua ei lasketa - on muutenkin mennyt aika hämmästyttävän putkeen. Teen ehkä virheen taas kerran nauttiessani tästä tunteesta täysin, kun päätän murehtivani taas vasta sitten, kun romahdan.

Mitä jos tämä tunne kestääkin?

This is a love song in my own way

Rakastan A love that should have lasted years -tarinaani hetki hetkeltä enemmän. Rakastan niitä hahmoja. Rakastan sitä tarinaa - kirjoitus on vasta suhteellisen alussa, mutta juoni on mielessäni suhteellisen pitkälle. Alunperin se oli niin, että päähenkilö Scarlettin (nimikinhän sen jo kertoo, heh) oli tarkoitus olla kuin minä, ehkä hänen kauttaan oppia itsestäni enemmän. Niin se on vieläkin, mutta olen alkanut sivuhahmoissakin huomata huolestuttavasti itseäni.

Scarlett on minä, hieman vain kaunisteltuna - tasapainoisempi, rohkeampi. Jos joskus luetutan tarinan jollakin joka minut tuntee, hän varmasti löytää Scarlettista todella paljon samaa kuin minusta. Tai jopa tunnistaa sen, että tuossa on sitä, mistä haaveilen. Toinen päähenkilö Jude taas ärsytti minua alussa suunnattomasti - se oli tarkoituskin -, mutta nykyään ymmärrän hänen käyttäytymisensä syitä hyvin, koska samanlainen minäkin tavallaan olen.

Sivuhahmot taas. Esimerkiksi Annie, joka kamppailee itsensä ja rakkauden kanssa, hänessäkin on todella paljon minua, asioita, joita en ehkä haluaisi myöntääkään. Williamiin minun on melko mahdoton samaistua, mutta Chuckistakin löydän aika paljon piirteitä parin vuoden takaisesta minusta.

Lisäksi nuo sivuhahmojen ihmissuhdekuviot valloittavat tilaa melko paljon, parin päivän aikana päähäni on pulpahdellut kauheasti ideoita ja juonikuvioita, jotka on pakko saada mukaan. Mutta en valita, moniulotteisempihan tästä silloin tulee.

A love that should have years on unelma, jota joskus ehkä halusin enemmän kuin mitään muuta, mutta tiesin etten ehkä ikinä uskaltaisi toteuttaa sitä. Elän unelmani tämän tarinan kautta, en enää edes haluaisi elää sitä itse, se ei ole minua varten. Sen kirjoittaminen riittää.

In her eyes you see nothing

Poistin tuon edellisen, jotain muutama tunti sitten kirjoittamani, koska ei ketään tuommoiset angstit kiinnosta :'D Itsekin piristyin jo.

Äitini on ihana, hän tietää että minulla on lähiaikoina ollut hermot vähän kireällä ja olen itkenyt vähän joka asiasta ja ilman syytä jne, ja hän oli lukenut jostakin lehdestä, että tumman suklaan pitäisi piristää mielialaa, joten hän oli ostanut minulle tummaa suklaata käydessään Tiimarissa pikkuveljeni kanssa. ♥ Ja sitä paitsi, tumma suklaa on ihan älyttömän ihanaa. Ja se kyllä taisi ihan oikeasti piristää.

Hurr durr. Kevät on kyllä outoa aikaa.

Plus olen iloinen, että Lontootarinani edistyy taas, sain kirjoitettua siihen yhden kohtauksen viimein loppuun. Olen minä sitä lauseen silloin tällöin raapustellut, mutta ihan kunnolla kirjoittanut viimeksi tammikuun lopulla ennen eilistä. Olin jättänyt sen tosi hankalaan kohtaan, mutta nyt viimein tapahtui edistystä, keksin ratkaisun ongelmaan ja juonikin eteni vihdoin hieman.

Hitaasti, mutta varmasti. Hitto, sitten kun tuokin tarina on valmis, mitä minä sitten teen ja missä sitten olen o_O Tuo on niin iso osa elämääni...

Lasihelmiä

Pahoittelen, on tässä välissä ollut hieman taukoa, kun olin viikonlopun iskoleirillä ja muutenkin ollut vähän kaikkea...

Day 09 – Your beliefs
- Hmm. Uskon Jumalaan (vaikkakin joskus minulla on tapana heittäytyä hieman agnostikoksi, mutta aika harvoin nykyään), ja osaan olla todella taikauskoinen. Joskus saatan myös ehkä uskoa paranormaaleihin asioihin.

~

Iskoleirillä oli ihan mahtavaa, vaikka nyt väsyttääkin... : D Koeviikkoa kai pitäisi stressata kun se alkaa ensi viikolla, mutta juuri nyt en vaan jaksa stressata koulua, kohta se todennäköisesti kostautuu kun en oikein jaksa kouluhommia tehdä.

Sitä kyllä stressaan, että tällä viikolla saadaan kirjeet, että kuka pääsee millekin riparille isoseksi, jos nyt edes pääseen. Sillä minua pelottaa, että jos mokasinkin viime kesänä isosena jotakin, ja tänä vuonna en pääsekään. Ja sitäkin, että mille leirille pääsen jos pääsen, sillä kesä on ihan liian lyhyt ja naurettavaa kyllä, stressaan kesää jo nyt. Hohhoijjaa.

Olen lisäksi viimein saanut päätettyä FinFanFunin PotterWrimoon aiheen. Olen jo vähän aikaa pyöritellyt päässäni Fleur/Remusta, mutta perjantaina sitten keksin juonen perusidean siihen. Jei.

Se on lisäksi aika hassua, kuinka herkkä oikeasti osaan olla. Eihän se tietenkään riitä, että itken kaikelle mahdolliselle paskalle ja pieleen menneen asian takia, vaan että itken ihan vaan onnesta tai jotain kauhean usein. Kiva sitten selitellä ihmisille, miksi ihmeessä minä oikein vollotan.

Enhän minä sille minkään voi, että minulle sanottiin tänään yksi ihanimmista asioista, mitä olen koskaan kuullut.

(Tällä merkinnällä on muuten ihan hitosti noita tageja. Näin btw.)

A love that should have lasted years

En edelleenkään tiedä, lukeeko näitä kukaan, mutta kirjoittelenpas tänne silti, hah.

Olen nyt viime joulukuusta (vikasta koulupäivästä ennen joululomaa, tarkemmin sanottuna) kirjoittanut yhtä originaalitekstiä, johon sain idean alun perin luettuani Eva Dozzin Vihaan sinua, John Lennon (siitä kirjasta voisin joskus jotain selittää, kun mulla on niin hiton ristiriitaiset tuntemukset sitä kohtaan) -kirjan. Aluksi sen piti vaan olla jotain randomhömppää Lontooseen muuttavasta suomalaistytöstä, joka vähitellen rakastuu lontoolaispoikaan ja se on se perusjuoni edelleenkin, mutta se juttu vähän "lähti käsistä". Tuosta tuli joku mun ikuisuusprojekti, ei siksi ettei se edistyisi, vaan siksi, että tuo tarina on suhteellisen pitkältä ajalta ja kaikkea. Ja hemmetin tärkeä tarina, sillä päähenkilö Scarlett muistuttaa tavallaan minua itseäni ihan kauheasti ja tuohon pääsemään purkamaan rakkauttani Beatlesiin ja Lontooseen, sekä musiikkiin ehkä muutenkin.

Se onkin varmaan tuon tarinan ydinidea. Rakkaus, The Beatles, Lontoo, kapina, ystävät, musiikki.

Rakkaan lapseni nimi on tällä hetkellä A love that should have lasted years, joka tulee yllättäen Beatlesin biisistä For No One, joka on tavallaan tämän tarinan ns. tunnusbiisi, sillä se sopii juoneen ihan liian hyvin ja se tunnelma on täydellinen. Voi kyllä olla, että se nimi muuttuu vielä. Yleensä tuosta kuitenkin tulee jollekkin selitettäessä sanottua Lontoo-tarina, tai pelkästään Lontoo/London.

Juoni minulla on silleen suurin piirtein suunniteltu loppuun asti, tai ainakin oli. Siinä vaiheessa kun aloitin kirjoittamisen joulukuussa, mulla oli selkeästi mielessä se, miten tuo loppuu, mutta enää en tiedä, raaskinko lopettaa sitä niin. Ehkä.

 Hahmoihin mä olen tykästynyt ihan valtavasti, Scarlett kun muistuttaa minua itseäni niin kauheasti. Jude on välillä turhauttavan sisäänpäinkääntynyt ja kaikkea, mutta silti se on aika ihana. Annie on ihan älyttömän kiva hahmo, aluksi sen piti olla suht random sivuhahmo, mutta se tulikin toimeen Scarlettin kanssa ihan liian hyvin ja heistä tuli tosi hyvät ystävät. William on hauska itsestään turhia kuvitteleva macho, Chuck on söppänä punakikkaratukkainen hienostobrittipoika ja Georgianallekin varmaan jotain kivaa keksin.

Minulla on myös iPodissani oma lontoosoittolistani, jolla on tällä hetkellä suunnilleen parikymmentä biisiä, joita yleensä tätä kirjoittaessa kuuntelen, koska ne sopivat tunnelmaan niin hyvin tai liittyvät johonkin hahmoon tai tapahtumaan.

Julkaissut en vielä ole tarinaa missään, enkä tiedä vielä, tulenko julkaisemaan. Ehkä sitten kun tuo on vähän enemmän valmis, voisin sitä harkita : ) Katsoo nyt. Unelmanani on, että saisin tuosta kirjoitettua ihan oikeasti kirjan, mutta en tiedä. Mjooh.

(tästä ei ollut tarkoitus tulla näin pitkä, mutta antaa mennä...)