Do you know how long I've waited?

Vihdoin elämä hymyilee taas, tänään oli kiva päivä ♥

~

Mukien sisällön kuvailu on jostain syystä jotenkin hirveän koukuttavaa ja kiehtovaa. (Älkää kysykö noiden kuvien pointtia juuri nyt, sellaista ei ole.)

~

Hirveä dilemma, kun päätin, että jätän The Avengersia katsomaan menemisen väliin, koska leffaliput maksaa liikaa ja Dark Shadows menee kuitenkin sen ohitse (miksi kaikki hyvät leffat tulevat aina teatteriin yhtä aikaa?). Ja oikeastaan, The Avengers olisi varmaan mielestäni aika tylsä, ainoa syy, miksi haluaisin nähdä sen, on Robert Downey Jr. Huvittavaako?

Ehkä pitää katsoa vaikka Iron Manit tässä lähipäivinä, niin saan downeykiintiöni taas täytettyä...

Where are you now?

Koittakaa kestää tätä kuvien spämmäämistani.

By the way your hands were shaking

Olen aina epäillyt sitä, mutta nyt olen varma siitä, että elämä kiertää ainakin jollain tasolla kehää.

Muistan vuosi sitten, kuinka pelkäsin tulevaa kesää aivan liikaa, en halunnut sen tulevan. Ja loppujen lopuksi se oli paljon pahempi kuin pelkäsin. Nyt sain kuulla, jotain, minkä takia pelkään ensi kesää melkein yhtä paljon - pelkään, että joudun käymään jotain samanlaista läpi.

(Ehkä nyt keksin keinon selvitä ja paeta kaikkea?)

~

 

Don't ask me why

Koulussa tämä päivä vaikutti aika paskalta, mutta äsken Citymarketissa käydessä tuli sellainen iloinen ja tyytyväinen fiilis.

Löysin kevätnäytösvaatteet, ostin kaksi leffaa (Love Actually ja Bridget Jones), kuuntelin Seppälän sovituskopissa söpön pikkupojan höpötystä ja takaisin tullessa hymyilin leveästi takaisin mummolle, joka hymyili minulle kun meinasimme törmätä pyörillä toisiimme.

Lisäksi ostin pitkästä aikaa Starbucks Latten (en kyllä löytänyt niitä kivoja lasipulloja, niin ostin tuommoisen mukin) ja subbarini päällä odottelee vielä yksi Mignon (sain poikaystävältäni, hän ei tykkää niistä mutta oli saanut pääsiäisenä yhden).

Tell me what you see

Hups. Minun ei ollut enää tarkoitus kesällä lähteä muun perheen kanssa ulkomaanreissulle, jotta ei tarvitsisi sähläillä kesätöiden kanssa ja että voisin loppukesästä sitten keskittyä kirjoituksiin lukemiseen. Mutta - enhän minä nyt voi noita Dubliniin ilman minua päästää ja ehkä minä en loppukesästä enää ole töissäkään ja eihän se neljä päivää kauheasti lukuajasta ole pois. Noh, Dublin oli liian vaikea lentojen takia ja aika kallis ja Saksa kiinnosti mutta sekin oli vähän hankala, niin lähdemmepäs nyt sitten Amsterdamiin kesällä : )

Ja ärsyttää ja ahdistaa ja vituttaa ja turhauttaa, kun joka kerta kun suutun tai ihan vain sanon jostain, ei sitä enää oteta tosissaan, kun olen vaan niin drama queen ja suutun kuitenkin kaikesta aina ja olen vain niin vitun hyvä syyllistämään muita, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Entä kun minusta juuri nyt ihan oikeasti tuntuu pahalta? Ehkä en voi (taaskaan) tehdä muuta kuin syyttää itseäni.

 Okei, olen aika mestari heittäytymään marttyyriksi ja syyllistämään muita riidellessä. Mutta. Minusta minusta ihan oikeasti tuntuu pahalta. Varsinkin kun minut pudotetaan alas pilvistä, eikä maan pinnalta.

(Ei asiat oikeasti näin huonosti ole, haluan vain purkaa tämän jonnekin. Kiitti moi.)

When your bus has left the stop you'd better drop your hurrying

Saimme äidin kanssa vihdoin pakattua vanhojentanssimekkoni ja vietyä sen äitini vaatehuoneeseen (itselläni ei ole ollenkaan henkaritilaa, jonne sen saisi) ja tuli aika alakuloinen fiilis, se päivä on mennyt jo ja tuskin vähään aikaan tulee tuota mekkoa päälle puettua tai mitään.

Lisäksi alkoi huvittaa äskeinen elämää suurempi ongelma äitini kanssa - emme kumpikaan muistaneet Paul McCartneyn lasten lukumäärää tai parin nuoremman nimeä. Ja sitä ennen kyyneleet silmissä muisteltiin Paulin keikkaa ja aawwiteltiin tälle artikkelille ja sille mitä Ringo sanoi Maccasta. (Ja äsken hihiteltiin sille, kuinka samannäköisiä Paul ja James ovat.)

Viime viikonlopun iskoleiri oli tavallaan aika ristiriitainen, päällimmäiseksi jäivät kuitenkin positiiviset fiilikset. Leiri itse oli kaiken kaikkiaan kivoin niistä kolmesta kevään iskoleiristä joilla olen ollut ja lauantai-ilta ja sunnuntai hymyilyttävät edelleen erinäisistä syistä. Perjantaina tunsin itseni aika paskaksi ja turhaksi - aluksi syystä, mutta sitten se lähti vähän käsistä.

Nykyään varsinkin olen huomannut kuinka totta se on, että ollakseen joskus täydellisen onnellinen, pitää välillä tuntea se vastakohtainenkin tunne, jotta se onnellisuus tuntuu yhtään miltään.

We had fire in our eyes

Long time no see. Or writing?

No mutta joo. Minun piti joku vanhojentanssipostaus tms. tänne jo silloin parisen viikkoa sitten laitella, mutta jotenkin aina silloin kun on ollut kirjoitusfiilis, en ole päässyt koneelle - ja silloin taas kun olen, tuijotan vaan tätä kirjoituslootaa enkä keksi mitään. Ja nyt enää tuntuu hölmöltä wanhoista ruveta selittämään, kun ne meni jo. En tiedä.

Hiihtoloma loppui juuri (tarkalleen ottaen loppui sunnuntaina, mutta huomenna eka koulupäivä) ja oltiin se viikko perheen kanssa Espanjassa, Torremolinoksessa. Siellä oli ihan kivaa, olen vaan menettänyt sydämeni suurkaupungeille tyyliin Lontoo, Pariisi ja Berliini, niin pienehkö rantakaupunki hiekkarantoineen tuntui vähän tylsältä. Varsinkaan kun autosähläysten takia en päässyt oikein mitään kiinnostavia nähtävyyksiä näkemään, Ronda vaikutti jännältä mutta kesken automatkan suunnitelmat muuttui ja Gibraltaria en nähnyt raja-aitoja ja Gibraltarinvuorta enempää, kun iskä juuri sillä reissulla jätti sen ja pikkuveljen passit hotellille. Murr. Malaga oli kyllä kiva (koska se oli juuri sellainen kiinnostava ja monipuolinen isompi kaupunki, heh), mitä siellä nyt parina päivänä vähän pyörittiin. Sinne voisin haluta uudestaankin.

Sunnuntai ja maanantai olivat aika täydellisiä päiviä, vähän minua jännitti, että mitä käy kun olen viikon poissa ja tulen takaisin, mutta asiat olivatkin onneksi paremmin kuin hyvin, enkä joutunut kokemaan samaa paskaa kuin viime kesänä.

Juuri nyt on vähän paska fiilis ja en tiedä pitäisikö minun olla vihainen itselleni vai muille. Itsepähän olen tyhmä ja äkkipikainen ja loukkaannun kaikesta jne. jne., mutta kyllä minäkin joskus osaan suhtautua pettymyksiinkin järkevästi.

Lisäksi minua surettaa se, kun kuulin eilen että yläasteaikainen luokanvalvojani (ja ala-asteellakin nelosesta asti opetti saksaa) on kuollut. Eihän nyt vielä niin kauhean vanhakaan ollut, mutta sellainen syöpä on ):

All I want is to know you're there

Nyt on taas sellainen hetki, etten tiedä, miten selviäisin yhtään mistään ilman äitiäni. (Toisin sanoen viikonlopun ongelmat eivät ihan ratkenneetkaan, romahdin taas, mutta äitini onnistui piristämään ainakin hetkeksi. Ainakin on vähän vahvempi olo.)

Se on todella hämmentävää, kuinka samanlaisia me kaksi olemme. Tavallaan se on hyvä, äiti ymmärtää, kuinka herkkä ja ailahtelevainen olen ja osaa tilanteen tullen joko palauttaa minut maan pinnalle ja saa ajattelemaan asioita useammalta kantilta tai sitten saa piristettyä ja uskomaan, että kyllä kaikki jotenkin järjestyy.

Joskus taas meidän samanlaisuutemme on perseestä, sillä riitamme lähtevät toisinaan hieman käsistä kun olemme molemmat niin äkkipikaisia ja marttyyreita. (Mutta äitini leppyy vielä nopeammin kuin minä ja sitten minua ärsyttää kun yritän vielä mököttää mutten pysty.)

Tästä taisi nyt tulla aika lailla edellisen toista varsinkin kun vielä pakko sanoa, että vihaan tätä jaksoa. Toiveeni opettajista parin aineen kohdalla eivät käyneet toteen. Ja kun olen muutenkin henkisesti niin uuvuksissa, niin en jaksaisi tällaista jaksoa juuri nyt.

Kyllä minä tästä suosta nousen. Joskus.

Ainakin tämä mieliala on palauttanut inspiraationi kirjoittaa runoja. Eilen illalla sain aikaiseksi iPodin muistioon yhden englanninkielisen, jonka alunperin suunnittelin lisääväni tänne, mutta siitä tuli niin henkilökohtainen etten taida pystyä. Kaikki runothan ovat jollain tasolla, mutta siinä olin liian suora.

Don't know why but I wish that maybe I could lose myself

Turha sitten odottaa tältä kirjoitukselta yhtään mitään järkevää sisältöä tai loogisuutta tai ymmärrettävyyttä kaikilta osin tai yhtenäisyyttä. I have warned you.

Tänään iltapäivällä tajusin sen, kuinka samanlainen "tilanne" minulla paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta on juuri nyt verrattuna toissasyksyyn. (Paniikkikohtauksia useampana päivänä viikossa huonon itsetunnon ja koulustressin takia.) Olen pohjimmiltani onnellinen ja monet asiat ovat paremmin kuin vähään aikaan. Mutta sitten pienehkö, kouluun liittyvä asia alkaa stressata hetki hetkeltä enemmän. Pystyn sulkemaan sen aina välillä ulkopuolelle, en ajattele sitä, mutta ahdistus jää. Jossain vaiheessa onnistun kääntämään sen omaksi viakseni - minussa on vikaa, minä teen väärin, olen paska. Itsetuntoni valuu todella alas. Ja uhkaan sotkea nekin asiat, jotka ovat hyvin ja joiden takia ei pitäisi ahdistua.

(Ei luoja, kirjauduin tässä välissä sisään Irc-Galleriaan ja sinne oli tullut pyyntö osallistua johonkin MLL:n tyttökyselyyn, joka koskee mm. tyttöjen itsetuntoa. Kivaa.)

Enkä oikein ymmärrä, miten ihmeessä poikaystäväni jaksaa niin ihmeen hyvin tuota puolta minusta, päädyimme puhumaan asiasta - tästä epävarmuus/itsetuntohässäkästä - hieman viime viikonloppuna. Olen toisinaan aivan älyttömän vaikea ihminen, herkkä, äkkipikainen (toisaalta en pitkävihainen, lepyn suurin piirtein sekunnissa). Mutta silti hän jaksaa ja pysyy tyynenä kun itse olen ihan ihme temperamenttinen sekopää. Tuli muuten eilen tasan puolitoista vuotta täyteen ♥

Kävin tänään kampaajalla sopimassa vanhojentanssikampauksestani ja samalla pikaisesti kokeiltiin, miltä se tulee näyttämään ja tämä on tosi kiva. Ja hämmentävää, että hiukseni ovat siitä iltapäivästä lähtien pysyneet kiharina. Normaalisti nämä pysyy kiharina ehkä sen 15 minuuttia ja lässähtävät sitten. Ehkä en vaan itse osaa.

Ja nyt on uusimman TVD-jakson vuoro. Ja huomenna parhaan kaverin kanssa shoppailemaan, jee.

Okei ei tästä ihan niin epämääräinen tullut.

When I awoke, I was on the highway

You're just a daydream away

Pengoin laatikoita ja päädyin muistelemaan peruskoulua (niitä hyviä puolia, tällä kertaa) löytämieni kirjevihkojen ja vastaavien takia.

Aluksi nauroin aivoni pihalle niiden juttujen takia, oltiin yhden kaverini kanssa aika naurettavia kuudennella luokalla. Olimme molemmat hieman ihastuneita - emme kuitenkaan kehdanneet myöntää sitä toisillemme tai kenellekään muullekaan - yhteen meitä kaksi vuotta nuorempaan poikaan. Hassuinta tässä on se, että olen nykyään taas kaveri kyseisen pojan kanssa seuriksen kautta.

Sitten päädyin muistelemaan yläastetta ja se oli hauskaa aluksi. Sitten minua alkoi masentaa se, että tajusin, etten osaa yläasteella opiskelluista asioista enää paljon yhtään. Varsinkin saksa. Saksaa - jota opiskelin peruskoulussa kuusi vuotta - en voinut lukiossa enää jatkaa ja minua harmittaa, kun en osaa puhua sitä paljon yhtään. Ymmärrän kyllä suhteellisen hyvin, mutta yhden lauseenkin sanominen tuottaa hankaluuksia. Lisäksi minulla tuli taas ikävä erästä ihmistä - en ole edes nähnyt häntä vuoteen. No can do, ollaan jo useampi vuosi pyöritty niin eri piireissä vapaa-ajalla, että kun ei olla samassa koulussa, niin eihän sitä nähtyä tule.

Plus minulla on pari viikkoa ollut ihan hillitön hinku päästä Saksaan. Aluksi se koski vain Berliiniä, onhan se kiva paikka (olin siellä vuosi sitten), mutta ei nyt niin ihmeellinen? Jossain vaiheessa se laajeni koko Saksaan, olisi kiva jossain muussakin isommassa kaupungissa siellä käydä. Ja en tiedä, milloin minä sinne muka pääsisin. Hiihtolomalla ollaan menossa Espanjaan, kesällä tuskin jaksan lähteä mihinkään kun pitäisi kesätöihin päästä ja se hankaloittaisi niiden saamista, ensi syksynä synttäreinäni Lontooseen, seuraavana talvena/keväänä en kyllä mihinkään lähde koska kirjoitukset, sitten olenkin jo köyhä kotoa pois muuttava opiskelija ja saa nähdä onko silloin varaa mihinkään ulkomaille mennä.

Anteeksi, kauhean epäselvää tekstiä.

I haven't lost anything except my mind

Jotenkin vähän sellainen olo, että tänään koko maailma on minua vastaan. Mutta onneksi vain vähän.

Deja vu -tunne yläasteajoista ei ole tiedättekö ollenkaan kiva. Okei, on minulla yläasteesta paljon hyviäkin muistoja, mutta juuri nyt ne huonot vievät juuri ja juuri voiton. Lisäksi juuri nyt on sellainen fiilis, että miksi vitussa olen lukiossa, miksen olisi päättänyt säästää hermojani ja päättää mennä amikseen? Toisaalta taas, tuskin olisin viihtinyt siellä.

Tämän pointti on ehkä se, että asioilla on aina kaksi puolta. Ja se, että ehkä on hauska ja hyödyllinen sana.

Niin ja hyvää uutta vuotta!

Sweet music everywhere

On hieman hankalaa yrittää kirjoittaa samaan aikaan melankolista söpöstelyfikkiä (miten ihmeessä minä aina päädyn kirjoittamaan Lilystä, vaikka kovasti väitänkin, etten pidä hänestä ?) samaan aikaan, kun häröilee 12-vuotiaan pikkuveljen kanssa Facebookin Chatissa. No, käyhän se näinkin.

Eilen oli kiva päivä, oli ihanaa saada varmuus siitä, että kaikki on hyvin (melkein huvittaa se, kuinka taas lomalla kävi näin). Ja niin on tämäkin päivä ollut kiva, perus rauhallinen jouluaatto. Luntakin saatiin tänne, jee. Saa nähdä, ovatko enää huomenna maassa...

Hyvää joulua kaikille ♥

Like a lovesick fool

Nyt on toisen lomapäivän ilta ja minä ahdistun tekemisen puutteesta. Mitä ihmettä?

Olin eilen ensimmäistä kertaa ikinä seinäkiipeilemässä ja se oli oikeastaan tosi kivaa. Odotin, että en edes uskaltaisi lähteä kiipeämään sitä seinää kun korkeanpaikankammoinen olen, mutta ei siinä tullut oikeastaan sitä ajateltua, kuinka korkealla on. Kädet ovat kipeät, kun tekniikkani oli aluksi vähän väärä, mutta olen kyllä iloinen, että lähdin mukaan. Ihan senkin takia, että oli kiva nähdä ihmisiä, kun loppuloma todennäköisesti tulee menemään aika epäsosiaalisissa merkeissä, tuskin tulen näkemään perheen lisäksi muita kuin poikaystävääni ja paria kaveria.

Sen takia, että satun olemaan juuri nyt aivan tajuttoman onnellinen ja päädyin lukemaan vanhoja Irc-Gallerian blogimerkintöjäni, on pakko taas ihmetellä, miten ihmeessä selvisin loppukesästä/alkusyksystä hengissä. Asiat ovat niin päinvastoin nyt.

What's the use of worrying?

Vieläkin aika mahdotonta käsittää maanantaita, että se oikeasti tapahtui. Jotenkin... liian epätodellista ja kaukaista ollakseen oikeasti mahdollista.

Todistukseni oli ihan jees, vaikka se enkku nyt ketuttaakin - vaikka tiedän, etten voi syyttää siitä mitään muuta kuin laiskuuttani -, matikka olikin noussut siitä kokeen seiskasta kasiin.

Päädyimme eilen poikaystäväni kanssa muistelemaan sitä, kun aloimme seurustella ja ekoja kertoja kun suutelimme, ja se oli aika hassua, kun niistä ajoista on jo aika paljon aikaa. 17 kuukautta.

Joku meitä katselee

Olisin toki voinut muokata tämän tuohon edellisen merkinnän perään lisätä kun sen kirjoittamisestä on ehkä se parikymmentä minuuttia tai vartti, mutta jotenkin halusin kirjoittaa tästä erillisen merkinnän.

Luin kaikki blogimerkintäni täällä läpi ja poistelin osan niistä, lähinnä sellaisia yhden tai kahden rivin avautumisia, joissa ei ole mitään pointtia tai en itsekään tiedä, mihin ne edes liittyvät. Itse asiassa sellaisia kirjoituksia oli aika paljon, joissa angstaan jostain asiasta, enkä itse enää muista, mihin ihmeeseen ne ovat liittyneet. Jos en itsekään enää muista mistä olen puhunut, miten kukaan muukaan on voinut tajuta niistä yhtään mitään..?

Näiden blogimerkintöjeni lukeminen sai minut ihmettelemään vielä lisää sitä, miten ihmeessä selvisin tämän vuoden heinä- ja elokuusta niinkin ehjänä. Ne kaksi kuukautta menivät lähestulkoon koko ajan pelkotilassa ja ahdistuksessa siitä, voivatko asiat järjestyä mitenkään. Onneksi ne järjestyivät.

Ja sinänsä outoa tajuta, kuinka olen muuttunut tämän blogin pitämisen aikana. Blogin alkuaikojen juttuni tuntuvat jopa naiiveilta.

The March Of The Black Queen

Toivottavasti jollain 11.11.11 oli yhtä kiva päivä kuin se kaiken etukäteen hehkuttamisen (oikeasti, Twitterissä pariin päivään ei varmaan kauheasti muusta puhuttukaan) mukaan oli tarkoitus olla. Koska minulla ei todellakaan ollut. Koulupäivän aikana itseinho hiipi jotenkin salakavalasti pienten tapahtumien myöntä, iltapäivän aikana se pääsi valloilleen täysin ja iltaan mennessä olin romahtanut aika täysin. Yksi kamalimmista nuorten illoista ikinä.

Pelkäsin hieman aiheuttaneeni vahinkoa mielialani ja romahdukseni takia, mutta onneksi kaikki järjestyi ja tänään ainoat murheeni ovat flunssa ja se aika kuusta.

Asiasta kukkaruukkuun. Luovutin sen Luottamusjuoksu-NaNon kanssa jo viime viikolla, ehkä kolmantena kirjoituspäivänä, koska se tarina lässähti käsiin ja siitä ei vain tullut mitään, kaikki mielenkiintoisuus hävisi. Mutta torstaina hetken mielijohteesta päätin, että en minä NaNoilua kokonaan luovutakaan ja aloin kirjoittaa englanniksi tajunnanvirtana jotain tytöstä, joka alkaa kertoa lapsuudestaan ja siitä, kuinka on aina haaveillut siivistä. Sain kahden päivän aikana kasaan jo sen melkein 3000 sanaa ja tänään yritän vielä vähän kirjoitella. En minä sitä 50k sanaa kyllä marraskuun aikana kasaa saa, mutta mahdollisimman paljon silti yritän kirjoittaa.

Tarinan työnimi vaihtelee Varjosiipien ja Varjosiipisen tytön ja vastaavien välillä, mutta lopullisen nimi tulee olemaan kuitenkin englanninkielinen, kun tarinaa sillä kielellä kirjoitan. En ole varmaan koskaan ennen kirjoittanut tuollaista tekstiä, hämmennyn itsekin tuosta päähenkilö Shaden elämäävihaavasta ajatustavasta ja siitä, kuinka synkkää tuo teksti oikeasti on. Loppuratkaisukin minulla on mielessäni ja Shaden kohtalo on aika järkyttävä, mutta toisaalta niin lähellä onnellista loppua, kuin tarina voi saada. Ei sitä voi sanoa onnelliseksi, mutta jollain tavalla ehkä lohduttava.

Varjosiivet on hämmentävä tarina siksikin, että yleensä kaikki hahmot, jotka ovat minäkertojana kirjoituksissani, muistuttavat minua tavalla toisella, enemmän tai vähemmän, koska silloin heihin on helpompi eläytyä samaistuminen kautta. Mutta Shade ei muistuta minua paljon yhtään. Eikä minun edes tarvitse heittäytyä Shaden mieltä hallitsevaan epätoivoiseen mielialaan pystyäkseni kirjoittaa hänen näkökulmastaan. Se vain tulee jotenkin. Ja Shade jopa tuntuu uskottavalta hahmolta, ainakin omasta mielestäni.

Just turn it off

Ai niin, en olekaan kai täällä muistanut mainita, mutta päätin ehkä viikko sitten hetken mielijohteesta vaihtaa aihettani NaNoWriMossa. A love that should have lasted years ei ole ihan oikea teksti siihen, haluan kirjoittaa sitä rauhassa, harkitusti ja miettimällä kaiken tarkkaan, niin ehkei se ole ihan oikea teksti kirjoitettavaksi NaNossa, haha. Pääsenpä siis vihdoin kirjoittelemaan vampyyriseikkailukauhuangstiromantiikkadraamaa, jea. Juonesta minulla ei oikein ole vielä hajua alkuasetelmaa lukuun ottamatta. Ja on sillä nimikin jo, varsinainen nimihirviö kyllä : D Luottamusjuoksu eli kuinka lupaukset petetään (The Run of Trust / How to Break One's Promises).

Kävin tänään parturissa ja tarkoituksena oli värjäyttää hiukset tummanruskeiksi, mutta nämä näyttävän enemmänkin mustilta, enkä oikein tiedä mitä ajatella.

Lisäksi eilisillan "itseinhopuuska" (inho liian vahva sana, mutta joka tapauksessa, you get the picture) teki comebackin, eri syystä mutta kuitenkin. Tunnen myös hieman syyllisyyttä eräästä asiasta ja vaikka se tuntuukin jollain tavalla aika kieroituneelta, en voi edes syyttää itseäni itsekkyydestä. Kai.

What's so funny about peace, love and understanding?

Tämä on taas niitä hetkiä ja päiviä, kun on se tunne, että on löytänyt edes jonkinlaisen, hieman epävarman tasapainon. Hahmottanut jonkin rajan, jonka yli en mene. Rajan, jonka ehkä viime vuonna toisinaan ylitin.

Tuosta rajasta ja sen miettimisestä aikaisemmin tänään tuli mieleeni eräs HP-fanfic sen yhden kohdan takia, joka oli ensimmäisiä lukemiani fikkejä joskus muutama vuosi sitten ja joka muodostui heti yhdeksi suosikikseni. Oli pakko lukea se uudelleen, edellisestä kerrasta on ainakin vuosi. Enää se ei ehkä ole ihan yhtä mullistavan hieno kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin.

"..., Remus tiedosti sumeasti olleensa usein vaarallisen lähellä masennuksen rajaa. Aina oli kumminkin ollut heikko linja, jonka yli hän ei ollut astunut."

Just wait for today

Iltapäivä oli aika kamala, ensin ahdistuin siitä, kun piti hammaslääkäriin soittaa kun sinnekin pitäisi tarkastukseen mennä (en kauheasti tykkää soitella tuollaisiin paikkoihin), sitten ja ahdistus jotenkin kasautui ja olin todella lähellä paniikkikohtausta (edellisestä on vuosi aikaa mutta kammoan niitä vieläkin).

 

Sitten yritin lukea, kun pitäisi tämän jakson aikana koulua varten lukea kaksi kirjaa - Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma äidinkielen pakollista kurssia varten, Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo englanniksi kirjallisuus- ja elokuvakurssia varten - mutta olo oli niin kamala etten esipuhetta pidemmälle päässyt ja päätin yrittää nukkua. Puoli tuntia makasin sängyssäni itkua pidätellen ja syötyäni sama taas. Sain itseni koottua ennen poikaystäväni puhelinsoittoa ja tuloa, ja nytkin on taas ihan hyvä fiilis.

Päädyin kuuntelemaan Hawthorne Heightsia ja ah, en muistanutkaan, että tämä on niin hyvä bändi ♥

Tavallaan minua taas turhauttaa se, kuinka usein itse olen niin masis ilman syytä tai ihan mitättömistä asioista, kun todella monella on asiat ihan oikeasti huonosti, paljon huonommin kuin minulle.