Well now everybody's losing control

Tuli hirveä hinku aloittaa/tehdä taas joku meme ja vähän nettiä selailtuani inspiroiduin tästä. Eli joka päivä - tai siis joka postaus, ehken ihan päivittäin - kerron jokaisella aakkosella vuorollaan alkavan bändin tai pari, joista pidän ja jotka nyt ekana sattuvat tulemaan mieleen. (Hirveän epäselvästi selitetty.)

Tänään siis A:

~

Sain tänään uuden juhlamekon (vaikka mulle tilattiinkin Dorothy Perkinsiltä jo yksi, äiti halusi ostaa toisen) ja kengät. Valkoiset ballerinat ja mekko sellainen kiva turkoosiviolettisininen, siinä on kiva pyörähdellä ♥

(Okei, vähän vituttaa kun ihmetyttää, eikö tuo yksi oikeasti tajua, että jos loukkaannun, niin helpoimmalla pääsisi jos yrittäisi selvittää asian, eikä ignoorata ja jee. Muuten olen kyllä tosi happy.)

When your bus has left the stop you'd better drop your hurrying

Saimme äidin kanssa vihdoin pakattua vanhojentanssimekkoni ja vietyä sen äitini vaatehuoneeseen (itselläni ei ole ollenkaan henkaritilaa, jonne sen saisi) ja tuli aika alakuloinen fiilis, se päivä on mennyt jo ja tuskin vähään aikaan tulee tuota mekkoa päälle puettua tai mitään.

Lisäksi alkoi huvittaa äskeinen elämää suurempi ongelma äitini kanssa - emme kumpikaan muistaneet Paul McCartneyn lasten lukumäärää tai parin nuoremman nimeä. Ja sitä ennen kyyneleet silmissä muisteltiin Paulin keikkaa ja aawwiteltiin tälle artikkelille ja sille mitä Ringo sanoi Maccasta. (Ja äsken hihiteltiin sille, kuinka samannäköisiä Paul ja James ovat.)

Viime viikonlopun iskoleiri oli tavallaan aika ristiriitainen, päällimmäiseksi jäivät kuitenkin positiiviset fiilikset. Leiri itse oli kaiken kaikkiaan kivoin niistä kolmesta kevään iskoleiristä joilla olen ollut ja lauantai-ilta ja sunnuntai hymyilyttävät edelleen erinäisistä syistä. Perjantaina tunsin itseni aika paskaksi ja turhaksi - aluksi syystä, mutta sitten se lähti vähän käsistä.

Nykyään varsinkin olen huomannut kuinka totta se on, että ollakseen joskus täydellisen onnellinen, pitää välillä tuntea se vastakohtainenkin tunne, jotta se onnellisuus tuntuu yhtään miltään.

All I want is to know you're there

Nyt on taas sellainen hetki, etten tiedä, miten selviäisin yhtään mistään ilman äitiäni. (Toisin sanoen viikonlopun ongelmat eivät ihan ratkenneetkaan, romahdin taas, mutta äitini onnistui piristämään ainakin hetkeksi. Ainakin on vähän vahvempi olo.)

Se on todella hämmentävää, kuinka samanlaisia me kaksi olemme. Tavallaan se on hyvä, äiti ymmärtää, kuinka herkkä ja ailahtelevainen olen ja osaa tilanteen tullen joko palauttaa minut maan pinnalle ja saa ajattelemaan asioita useammalta kantilta tai sitten saa piristettyä ja uskomaan, että kyllä kaikki jotenkin järjestyy.

Joskus taas meidän samanlaisuutemme on perseestä, sillä riitamme lähtevät toisinaan hieman käsistä kun olemme molemmat niin äkkipikaisia ja marttyyreita. (Mutta äitini leppyy vielä nopeammin kuin minä ja sitten minua ärsyttää kun yritän vielä mököttää mutten pysty.)

Tästä taisi nyt tulla aika lailla edellisen toista varsinkin kun vielä pakko sanoa, että vihaan tätä jaksoa. Toiveeni opettajista parin aineen kohdalla eivät käyneet toteen. Ja kun olen muutenkin henkisesti niin uuvuksissa, niin en jaksaisi tällaista jaksoa juuri nyt.

Kyllä minä tästä suosta nousen. Joskus.

Ainakin tämä mieliala on palauttanut inspiraationi kirjoittaa runoja. Eilen illalla sain aikaiseksi iPodin muistioon yhden englanninkielisen, jonka alunperin suunnittelin lisääväni tänne, mutta siitä tuli niin henkilökohtainen etten taida pystyä. Kaikki runothan ovat jollain tasolla, mutta siinä olin liian suora.

It's a little bit funny, this feeling inside

Äitini oli paras ja pelasti eilisen illan - kuten saattoi huomata, olin aika maassa muutamien juttujen takia. Ja olisin varmaan viettänyt koko illan sänkyyn angstiseksi mytyksi käpertyneenä, ellei äiti olisi pakottanut minua telkkarin ääreen hänen kanssaan ja piristymääm. Ja oli kiva, vähän erilainen perjantai-ilta ♥

Tuli myös hetken mielijohteesta luettua läpi Twitteristä kaikki 900 tweettiäni, se oli hassua (koska äitini iPad on kiva ja muutakaan tekemistä ei ollut, kun en uskaltanut sivuhistoriaan jättää jälkiä kaiken maailman finfanfuneista sun muista).

Asiat ovat aivan yhtä päin persettä kuin eilenkin, ehkä pahemminkin, mutta en jaksa välittää, en yksinkertaisesti halua murehtia. En edes ole sulkenut asioita jonnekin syvälle piiloon, niin kuin joskus teen kun haluan hetken olla pirteä. Mietin kyllä päässäni taukoamatta päässäni tätä kaikkea, mutta en romahda. Hämmentävä tämä ihmeellinen kärsivällisyyden ja tyyneyden tunne, yleensä uhkaan räjähtää kappaleiksi ahdistuksesta ja pelosta pienemmistäkin asioista.

Ja minusta tuntuu, että saan ehkä ensimmäisen kerran lukion aikana maantiedon (tai biologian, yhdistän ne aina vähän kuin yhteen pakettiin) koealueen kokonaan kirjasta luettua. Aikaa tämä päivä ja huomen, eikä enää kuin vajaa 100 sivua jäljellä. Yay.

I've got a soul but I'm not a soldier

Day 10 – Your siblings
- Minulla on yksi pikkuveli, joka on minua viisi vuotta nuorempi. Vaikka aika usein kinataan ja ärsyynnytään toisiimme, ollaan todella läheisiä ja liittoudutaan aina vanhempiamme vastaan ja valitetaan heistä salaa ja juonitaan kaikkea ja valitetaan kaikesta jännästä. Lisäksi meillä on ihan älyttömän tyhmiä insideläppiä :'D
♥

~

Whii, kuten ehkä joku tarkkasilmäinen (huomaa sarkasmi) on saattanut huomata, leikittelin vähän blogin ulkoasulla, jonka lisäksi tappelin Gimpin kanssa ikuisuuden tuon otsikkokuvan takia. Murr, kumitusnappi ja läpinäkyvyys eivät millään suostuneet toimia normaalisti. Mutta kyllä se siitä sitten onnistui.

(Ystäväni linkitti minulle juuri aivan ihanat korvakorut. Haluan nämä!)

Muutenkin tällä hetkellä - itse asiassa on koko päivän - tuntuu siltä, että ehkä minä kuitenkin onnistun asioissa ja selviän kutakuinkin ehjänä nämä muutamat viikot. Meinasin aluksi sanoa, että ehkä selviän elämästä hengissä, mutta sitä tuskin tulen tekemään, hah.

Lisäksi matematikka, varsinkin geometria, on ihan älyttömän tyhmää, sekä tee piristää ihan kauheasti. Nordqvistin Nippon Green ♥
Ja huomenna alkaa EA1-kurssi, hui.