This is a love song in my own way

Rakastan A love that should have lasted years -tarinaani hetki hetkeltä enemmän. Rakastan niitä hahmoja. Rakastan sitä tarinaa - kirjoitus on vasta suhteellisen alussa, mutta juoni on mielessäni suhteellisen pitkälle. Alunperin se oli niin, että päähenkilö Scarlettin (nimikinhän sen jo kertoo, heh) oli tarkoitus olla kuin minä, ehkä hänen kauttaan oppia itsestäni enemmän. Niin se on vieläkin, mutta olen alkanut sivuhahmoissakin huomata huolestuttavasti itseäni.

Scarlett on minä, hieman vain kaunisteltuna - tasapainoisempi, rohkeampi. Jos joskus luetutan tarinan jollakin joka minut tuntee, hän varmasti löytää Scarlettista todella paljon samaa kuin minusta. Tai jopa tunnistaa sen, että tuossa on sitä, mistä haaveilen. Toinen päähenkilö Jude taas ärsytti minua alussa suunnattomasti - se oli tarkoituskin -, mutta nykyään ymmärrän hänen käyttäytymisensä syitä hyvin, koska samanlainen minäkin tavallaan olen.

Sivuhahmot taas. Esimerkiksi Annie, joka kamppailee itsensä ja rakkauden kanssa, hänessäkin on todella paljon minua, asioita, joita en ehkä haluaisi myöntääkään. Williamiin minun on melko mahdoton samaistua, mutta Chuckistakin löydän aika paljon piirteitä parin vuoden takaisesta minusta.

Lisäksi nuo sivuhahmojen ihmissuhdekuviot valloittavat tilaa melko paljon, parin päivän aikana päähäni on pulpahdellut kauheasti ideoita ja juonikuvioita, jotka on pakko saada mukaan. Mutta en valita, moniulotteisempihan tästä silloin tulee.

A love that should have years on unelma, jota joskus ehkä halusin enemmän kuin mitään muuta, mutta tiesin etten ehkä ikinä uskaltaisi toteuttaa sitä. Elän unelmani tämän tarinan kautta, en enää edes haluaisi elää sitä itse, se ei ole minua varten. Sen kirjoittaminen riittää.

Every day would be a holiday from real

Minulla on taas ollut joku pienenpieni kriisi tämän blogin kanssa - en oikein tiedä, mitä minä tänne kirjoittelisin. Kun tuntuu siltä, ettei random selostukset elämästäni kiinnosta ketään ja tuntuu vähän tyhmältä vain itselleen kirjoittaa, mutta en minä muutakaan tänne osaa kirjoittaa. Mitään lifestyle- tai muotiblogin kirjoittajaa minusta ei tule, se ei ole minun juttuni. Noh, katsellaan.

Koeviikko on taas ja se tarkoittaa sitä, että minulla on inspiraatiota kaikkeen muuhun kuin kouluun. Olen saanut pitkästä aikaa lukuintoni takaisin ja taaskin syyhyäisi päästä lukemaan Tuulen varjoa (kirjoittanut Carlos Ruiz Zafón, suosittelen kaikille, ihan mielettömän koukuttava kirja), Nuoren Wertherin kärsimyksetkin sain viime viikolla luettua, se kirja oli kyllä aikamoinen pettymys, suurimmaksi osaksi sen takia, että Werther ärsytti minua ihan liikaa naiiviudellaan ja muutenkin ajatusmaailmallaan. Dorian Graykin etenee viimein, ja lainasin tänään kirjastosta The Vampire Diariesin The Return -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Olisin ottanut kolmannenkin, mutta se ei olisi mahtunut laukkuuni enää. Nyyh.

Lisäksi bongasin kaupasta Starbucksin Seattle Latte -jäälatteja ja olihan se sitten pakko ostaa. Oli ihan mielettömän hyvää, tuli kauhea ikävä Starbucksia ja muutenkin hinku päästä johonkin kahvilaan. Ehkä poikaystäväni suostuisi lähtemään kanssani joku päivä Coffee Houseen, heheh. Lisäksi kahvinhimossani keitin ensimmäinen kerran ikinä koskaan Moccamasterillamme itse kahvia (se tuli meille jouluna, sitä ennen meillä oli ihan vain sellainen söpö pieni tavallinen kahvinkeitin) - yleensä yksin kotona ollessani juon teetä. Laitoin kahvin jääkaappiin saadakseni jääkahvia ja voisin vaikka kohta käydä hakemassa sen sieltä, siitä kyllä tuskin tulee yhtä hyvää kuin tuo Starbucksin latte.

Tällaista tällä kertaa.

You're such a pretty thing

Tämä viikko - ja oikeastaan viime viikonloppukin - vaan kusaisi (jopas tuo sana näyttää tyhmältä kirjoitettuna, siis kusea -> kusaista -> kusaisi) torstaihin asti aivan täysin. Olin epävarma itsestäni, olin väsynyt ja turhautunut, joten suutuin ihmisille - tai no oikeastaan vain yhdelle ihmiselle - vähän kaikesta ja myöhemmin kaduin sitä, pelkäsin, itkin ja itkin vielä vähän lisää.

Mutta torstaina pelkoni osoittautuivat turhiksi ja kaikki on taas hyvin. Siitepölynuhan lisäksi taisin eilen vilustuttaa itseni (oli koulussa Pukeudu hipiksi -päivä ja olin sitten koko päivän mekko päällä, eikä tuolla nyt ole mitenkään erityisen lämmin) ja olo on tässä illalla ollut melko mielenkiintoinen. Mutta jotenkin se ei nyt jaksa ärsyttää, kaikki on muuten niin kivaa. Taas hetken. Toivottavasti pidempääkin.

En ainakaan enää pelkää kesäloman alkua samalla lailla kuin vähän aikaa sitten.

We are a hurricane

Vaihdoin blogini nimen, sillä olen jo jonkin aikaa miettinyt, että tuo Give me a sign, I wanna believe ei jotenkin toimi, on liian pitkä ja ei vaan tunnu jotenkin omalta, se on vain biisitä napattu pätkä. En ole varma, onko Hurrikaanikaan "se oikea", mutta kokeillaan :'D

Tällä kertaa ei kai muuta. Paitsi että haluan ilmoittaa, että otan vastaan lahjoituksia, nimittäin kärsivällisyyttä. MM-lätkä tekee minut hulluksi. Tai siis kaikki muut sekoavat sen takia ja minua ei kiinnosta, se on se ongelma. Hahah.

'Cause you like me too much and I like you

Mitään sen ihmeellisempää asiaa minulla ei juuri nyt ole ja jossain vaiheessa ärsyynnyn taas siihen, kun kukaan ei kommentoi, mutta kirjoittelenpas kuitenkin jotakin.

Sen vastapainoksi, että äikän tunneilla minulla on nykyään melkein koko ajan epämääräinen ärsyyntymisen tunne (ennen olin about äikänopen lellikki ja hän ainakin oletti minun tietävän kaiken, mutta tässä jaksossa sössin näytelmäanalyysin ja muutenkin pystyisin parempaan mutta en vaan jaksa, niin koomaan ne tunnit), enkun tunneilla tulee taas se onnistumisen tunne. Siellä minä osaan, siellä minä pärjään. Opettajamme osaa olla usein aika vittumainen ja ärsyttää aika lahjakkaasti välillä, mutta seoihgtrh. Tänään kävin kysymässä, että haittaako se kauheasti jos ylitin kirjoitelman maksimisanamäärän taas vaihteeksi sadalla sanalla (150-200 sanaa, niin mulla se taas venähti 310 sanaan), niin: "Ei todellakaan haittaa, sinä olet kuitenkin aika hyvä kirjoittaja, niin kiva vaihteeksi saada lukea vähän enemmän hyvääkin tekstiä."

 

Toisaalta, siksi että enkku kiinnostaa minua ja tiedän olevani siinä tosi hyvä, stressaan sitä ihan kauheasti. En ole ikinä saanut englannin kokeesta alle ysiä, ja kasi olisi minulle maailmanloppu. Plus että minulla oli edellinen kurssi kymppi, niin kauheat paineet, että nytkin saisin. Nyt tunnen itseni ihan elämättömäksi hikipingoksi, jes.

 

Sekin minua jaksaa yllättää iloisesti varsinkin yläasteen jälkeen, kuinka paljon minulla on kavereita luokaltani. Yläasteella minulla oli luokallani kaksi kaveria ja muut taas olivat niitä, jotka eivät halunneet puhua minulle tai mitään.

Onpas nyt koulupitoista juttua, huhuuh. Tavallaan en odota kesäloman alkamista yhtään, vaikka se varmaan tekee hermoilleni ihan hyvää.

I have to swallow my pride, I confess I was blind

Toivon tosissani, että se ei ole vain toiveajattelua, kun minusta tuntuu tällä hetkellä, että ehkä olen saanut taas elämäni ja itseni jotenkin järjestykseen, eikä minun tarvitse romahdella koko ajan. Loppujakso ja koeviikko tulevat kyllä olemaan tosi stressaavia, mutta mitään sen isompia murheita minun ei toivottavasti tarvitse kestää. Ei olisi kyllä ihme, jos parin päivän päästä tilanne ja mielialani olisivat ihan päinvastaisia. Saa nähdä.

Olen nähnyt erään ihmisen, jonka edellisen kerran näin vilaukselta juhannuksena, pari kertaa viimeisen viikon aikana ja olen tyytyväinen siitä, kuinka "tunteettomasti" olen pystynyt menemään hänen ohi. En ajattele mitään. En enää koe tarvetta nauraa vahingoniloisesti, tuntea vihaa ja katkeruutta, ei mitään. Hyvä niin.

Eräs asia minua on kuitenkin ruvennut ahdistamaan, mutta siihen ei auta oikein muu kuin odottaa ja katsoa, miten asiat etenevät. Siihen on kuitenkin niin monta vuotta.