Se on todella hämmentävää, kuinka samanlaisia me kaksi olemme. Tavallaan se on hyvä, äiti ymmärtää, kuinka herkkä ja ailahtelevainen olen ja osaa tilanteen tullen joko palauttaa minut maan pinnalle ja saa ajattelemaan asioita useammalta kantilta tai sitten saa piristettyä ja uskomaan, että kyllä kaikki jotenkin järjestyy.
Joskus taas meidän samanlaisuutemme on perseestä, sillä riitamme lähtevät toisinaan hieman käsistä kun olemme molemmat niin äkkipikaisia ja marttyyreita. (Mutta äitini leppyy vielä nopeammin kuin minä ja sitten minua ärsyttää kun yritän vielä mököttää mutten pysty.)
Tästä taisi nyt tulla aika lailla edellisen toista varsinkin kun vielä pakko sanoa, että vihaan tätä jaksoa. Toiveeni opettajista parin aineen kohdalla eivät käyneet toteen. Ja kun olen muutenkin henkisesti niin uuvuksissa, niin en jaksaisi tällaista jaksoa juuri nyt.
Kyllä minä tästä suosta nousen. Joskus.
Ainakin tämä mieliala on palauttanut inspiraationi kirjoittaa runoja. Eilen illalla sain aikaiseksi iPodin muistioon yhden englanninkielisen, jonka alunperin suunnittelin lisääväni tänne, mutta siitä tuli niin henkilökohtainen etten taida pystyä. Kaikki runothan ovat jollain tasolla, mutta siinä olin liian suora.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti