A love that should have lasted years

En edelleenkään tiedä, lukeeko näitä kukaan, mutta kirjoittelenpas tänne silti, hah.

Olen nyt viime joulukuusta (vikasta koulupäivästä ennen joululomaa, tarkemmin sanottuna) kirjoittanut yhtä originaalitekstiä, johon sain idean alun perin luettuani Eva Dozzin Vihaan sinua, John Lennon (siitä kirjasta voisin joskus jotain selittää, kun mulla on niin hiton ristiriitaiset tuntemukset sitä kohtaan) -kirjan. Aluksi sen piti vaan olla jotain randomhömppää Lontooseen muuttavasta suomalaistytöstä, joka vähitellen rakastuu lontoolaispoikaan ja se on se perusjuoni edelleenkin, mutta se juttu vähän "lähti käsistä". Tuosta tuli joku mun ikuisuusprojekti, ei siksi ettei se edistyisi, vaan siksi, että tuo tarina on suhteellisen pitkältä ajalta ja kaikkea. Ja hemmetin tärkeä tarina, sillä päähenkilö Scarlett muistuttaa tavallaan minua itseäni ihan kauheasti ja tuohon pääsemään purkamaan rakkauttani Beatlesiin ja Lontooseen, sekä musiikkiin ehkä muutenkin.

Se onkin varmaan tuon tarinan ydinidea. Rakkaus, The Beatles, Lontoo, kapina, ystävät, musiikki.

Rakkaan lapseni nimi on tällä hetkellä A love that should have lasted years, joka tulee yllättäen Beatlesin biisistä For No One, joka on tavallaan tämän tarinan ns. tunnusbiisi, sillä se sopii juoneen ihan liian hyvin ja se tunnelma on täydellinen. Voi kyllä olla, että se nimi muuttuu vielä. Yleensä tuosta kuitenkin tulee jollekkin selitettäessä sanottua Lontoo-tarina, tai pelkästään Lontoo/London.

Juoni minulla on silleen suurin piirtein suunniteltu loppuun asti, tai ainakin oli. Siinä vaiheessa kun aloitin kirjoittamisen joulukuussa, mulla oli selkeästi mielessä se, miten tuo loppuu, mutta enää en tiedä, raaskinko lopettaa sitä niin. Ehkä.

 Hahmoihin mä olen tykästynyt ihan valtavasti, Scarlett kun muistuttaa minua itseäni niin kauheasti. Jude on välillä turhauttavan sisäänpäinkääntynyt ja kaikkea, mutta silti se on aika ihana. Annie on ihan älyttömän kiva hahmo, aluksi sen piti olla suht random sivuhahmo, mutta se tulikin toimeen Scarlettin kanssa ihan liian hyvin ja heistä tuli tosi hyvät ystävät. William on hauska itsestään turhia kuvitteleva macho, Chuck on söppänä punakikkaratukkainen hienostobrittipoika ja Georgianallekin varmaan jotain kivaa keksin.

Minulla on myös iPodissani oma lontoosoittolistani, jolla on tällä hetkellä suunnilleen parikymmentä biisiä, joita yleensä tätä kirjoittaessa kuuntelen, koska ne sopivat tunnelmaan niin hyvin tai liittyvät johonkin hahmoon tai tapahtumaan.

Julkaissut en vielä ole tarinaa missään, enkä tiedä vielä, tulenko julkaisemaan. Ehkä sitten kun tuo on vähän enemmän valmis, voisin sitä harkita : ) Katsoo nyt. Unelmanani on, että saisin tuosta kirjoitettua ihan oikeasti kirjan, mutta en tiedä. Mjooh.

(tästä ei ollut tarkoitus tulla näin pitkä, mutta antaa mennä...)