Rakastan A love that should have lasted years -tarinaani hetki hetkeltä enemmän. Rakastan niitä hahmoja. Rakastan sitä tarinaa - kirjoitus on vasta suhteellisen alussa, mutta juoni on mielessäni suhteellisen pitkälle. Alunperin se oli niin, että päähenkilö Scarlettin (nimikinhän sen jo kertoo, heh) oli tarkoitus olla kuin minä, ehkä hänen kauttaan oppia itsestäni enemmän. Niin se on vieläkin, mutta olen alkanut sivuhahmoissakin huomata huolestuttavasti itseäni.
Scarlett on minä, hieman vain kaunisteltuna - tasapainoisempi, rohkeampi. Jos joskus luetutan tarinan jollakin joka minut tuntee, hän varmasti löytää Scarlettista todella paljon samaa kuin minusta. Tai jopa tunnistaa sen, että tuossa on sitä, mistä haaveilen. Toinen päähenkilö Jude taas ärsytti minua alussa suunnattomasti - se oli tarkoituskin -, mutta nykyään ymmärrän hänen käyttäytymisensä syitä hyvin, koska samanlainen minäkin tavallaan olen.
Sivuhahmot taas. Esimerkiksi Annie, joka kamppailee itsensä ja rakkauden kanssa, hänessäkin on todella paljon minua, asioita, joita en ehkä haluaisi myöntääkään. Williamiin minun on melko mahdoton samaistua, mutta Chuckistakin löydän aika paljon piirteitä parin vuoden takaisesta minusta.
Lisäksi nuo sivuhahmojen ihmissuhdekuviot valloittavat tilaa melko paljon, parin päivän aikana päähäni on pulpahdellut kauheasti ideoita ja juonikuvioita, jotka on pakko saada mukaan. Mutta en valita, moniulotteisempihan tästä silloin tulee.
A love that should have years on unelma, jota joskus ehkä halusin enemmän kuin mitään muuta, mutta tiesin etten ehkä ikinä uskaltaisi toteuttaa sitä. Elän unelmani tämän tarinan kautta, en enää edes haluaisi elää sitä itse, se ei ole minua varten. Sen kirjoittaminen riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti