Tästä postauksesta tulee todennäköisesti aika hajanainen, haluan vähän purkaa ajatuksiani ja kerrata asioita.
Lontoo oli se sama paikka, johon vuosi sitten rakastuin. Oli ihanaa nähdä siitä uusia puolia ja nähdä niitä asioita uudelleen, joita olen ikävöinyt. Matkalla oli välillä vähän hankalaa kun olen niin vaikea ihminen, perheelläni oli vähän kestettävää minussa. Sain uutta inspiraatiota A Love That Should Have Lasted Yearsiin, tosin huomasin aika paljon epäloogisuuksia kaupunginosissa ja muissa tapahtumapaikkavalinnoissani, niitä pitää vähän katsoa.
Ostelin ehkä vähän liikaa kaikkea ja nyt taas kärsin rahanpuutteesta. Mutta kun. Lontoo, Iso-Britannia ja The Beatles ♥
Eilen oli nimipäiväni ja alan vähitellen tottua siihen, että joku aina unohtaa sen. Ei se minua edes haittaa, nimipäivä se vain on. Perheeni muisti sen joskus iltapäivällä Heathrowlla, poikaystävältäni en ole vielä kuullut mitään asiaan liittyen. Huomenna saan nimipäivälahjani vanhemmiltani, iPod Touchin. Sen nimeksi tulee Paul, päätimme sen pikkuveljeni kanssa.
Joudun ehkä perumaan sanani siitä, että kaikesta ahdistuksesta huolimatta olen pohjimmiltani onnellisempi kuin aikoihin, koska juuri nyt en tiedä. Kyllä minä alkukesän olin, mutta nyt kun pelkään kuollakseni, en pysty. Taas tuskastun odotuksesta, en vain osaa olla rauhallinen ja kärsivällinen, ne eivät ole minun luonteenpiirteitäni.
Todennäköisesti pelkään turhaan, mutta en voi olla varma. Pitää odottaa. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti