There are some things I'll never understand

Päivänhän voi aina kääntää yöksi,
Verhot voi  sulkea, valot sammuttaa,
Puhaltaa kynttilän sammuksiin.
Lumepimeys luodaan silmänräpäyksessä

Mutta miten huijaat yötä?
Pienen valon kyllä saa aikaan
Tai jotakin keinotekoista,
Joka ei kestä.
Et voi muuta kuin odottaa aamua

(Tai pelätä ikiyötä)

~

Kävi taas niin, että puolisen tuntia siitä kun kävin täällä avautumassa siitä miten hajalla olen jne. jne. (tai no en sitä suoraan sanonut, mutta kaipa sen rivien välistä pystyi lukemaan), tapahtuikin muutos parempaan. Pitäisi kai sanoa, että kaikki on hyvin... Sain ainakin avattuani suuni ja purettua ne asiat, jotka olivat jo monta viikkoa ahdistaneet ja jotka olivat alunperin vain pikkuseikkoja, mutta vähitellen patoutuivat.

Kuitenkin, vaikka kaikki on nyt sata kertaa paremmin kuin ennen viime keskiviikkoa, en uskalla luottaa/heittäytyä/uskoa täysin siihen helpotuksen tunteeseen. Ei jonkin aikaa sitten kadonnutta itsetuntoani hetkessä saada taas vahvaksi. Se minun täytyy kasata itse.

Äh, taas tämä kuulosti kauhean negatiiviselta, vaikka nyt on oikeasti hyvä fiilis ja sitä taustalla olevaa ahdistusta ja itseni epäilemistä lukuun ottamatta olen onnellinen.

All I want is to know you're there

Nyt on taas sellainen hetki, etten tiedä, miten selviäisin yhtään mistään ilman äitiäni. (Toisin sanoen viikonlopun ongelmat eivät ihan ratkenneetkaan, romahdin taas, mutta äitini onnistui piristämään ainakin hetkeksi. Ainakin on vähän vahvempi olo.)

Se on todella hämmentävää, kuinka samanlaisia me kaksi olemme. Tavallaan se on hyvä, äiti ymmärtää, kuinka herkkä ja ailahtelevainen olen ja osaa tilanteen tullen joko palauttaa minut maan pinnalle ja saa ajattelemaan asioita useammalta kantilta tai sitten saa piristettyä ja uskomaan, että kyllä kaikki jotenkin järjestyy.

Joskus taas meidän samanlaisuutemme on perseestä, sillä riitamme lähtevät toisinaan hieman käsistä kun olemme molemmat niin äkkipikaisia ja marttyyreita. (Mutta äitini leppyy vielä nopeammin kuin minä ja sitten minua ärsyttää kun yritän vielä mököttää mutten pysty.)

Tästä taisi nyt tulla aika lailla edellisen toista varsinkin kun vielä pakko sanoa, että vihaan tätä jaksoa. Toiveeni opettajista parin aineen kohdalla eivät käyneet toteen. Ja kun olen muutenkin henkisesti niin uuvuksissa, niin en jaksaisi tällaista jaksoa juuri nyt.

Kyllä minä tästä suosta nousen. Joskus.

Ainakin tämä mieliala on palauttanut inspiraationi kirjoittaa runoja. Eilen illalla sain aikaiseksi iPodin muistioon yhden englanninkielisen, jonka alunperin suunnittelin lisääväni tänne, mutta siitä tuli niin henkilökohtainen etten taida pystyä. Kaikki runothan ovat jollain tasolla, mutta siinä olin liian suora.

It's a little bit funny, this feeling inside

Äitini oli paras ja pelasti eilisen illan - kuten saattoi huomata, olin aika maassa muutamien juttujen takia. Ja olisin varmaan viettänyt koko illan sänkyyn angstiseksi mytyksi käpertyneenä, ellei äiti olisi pakottanut minua telkkarin ääreen hänen kanssaan ja piristymääm. Ja oli kiva, vähän erilainen perjantai-ilta ♥

Tuli myös hetken mielijohteesta luettua läpi Twitteristä kaikki 900 tweettiäni, se oli hassua (koska äitini iPad on kiva ja muutakaan tekemistä ei ollut, kun en uskaltanut sivuhistoriaan jättää jälkiä kaiken maailman finfanfuneista sun muista).

Asiat ovat aivan yhtä päin persettä kuin eilenkin, ehkä pahemminkin, mutta en jaksa välittää, en yksinkertaisesti halua murehtia. En edes ole sulkenut asioita jonnekin syvälle piiloon, niin kuin joskus teen kun haluan hetken olla pirteä. Mietin kyllä päässäni taukoamatta päässäni tätä kaikkea, mutta en romahda. Hämmentävä tämä ihmeellinen kärsivällisyyden ja tyyneyden tunne, yleensä uhkaan räjähtää kappaleiksi ahdistuksesta ja pelosta pienemmistäkin asioista.

Ja minusta tuntuu, että saan ehkä ensimmäisen kerran lukion aikana maantiedon (tai biologian, yhdistän ne aina vähän kuin yhteen pakettiin) koealueen kokonaan kirjasta luettua. Aikaa tämä päivä ja huomen, eikä enää kuin vajaa 100 sivua jäljellä. Yay.

I know it hurts, it was meant to

Tästä ei välttämättä tule mitään kovin pirteää tekstiä, kun olen taas kotona kipeänä koomaamassa ja olen ilmeisesti taas tehnyt jotain väärin.

Filosofiaa lukiessa ja sen koetta tehdessä tulee aina se sama fiilis - aivot uhkaavat räjähtää päästä sen kaiken ristiriitaisuuden, paradoksaalisuuden ja epämääräisen pohdinnan takia. Oikeastaan olisin osannut kaiken ihan yhtä hyvin lukemattakin, kun siinä oli niin paljon omaa pohdintaa ja omien mielipiteiden pohtimista (mikä oli vähän tyhmää, koska en minä tiedä mitä mieltä minä olen, filosofiassa ei ole olemassakaan suuntausta, jossa ei olisi ongelmakohtia). Nyt voisi miettiä, että miksi ihmeessä minä siis luen filosofiaa. Koska kaikessa älyttömyydessään ja tyhmyydessään (tai juuri niiden takia) se on tosi hauska ja mielenkiintoinen aine.

Masentaa ihmisten mustavalkoinen ajattelu, hehkutetaan että ollaan niin suvaitsevaisia ettei mitään rajaa, mutta silti ei kestetä sitä, jos joku on eri mieltä ja ihan ystävällisesti esittää mielipiteensä.

Okei, en minäkään ole täydellinen, ehkä syyllistyn itsekin tuohon joskus... Ja sen jälkeen, kun lyhyen ajan sisällä saa kuulla useasti olevansa itsekäs ja kykenemätön ajattelemaan muita ihmisiä, alkaa itsekin vähitellen ajattelemaan niin itsestään.