Blogikriisi

Öm joo.

Olen jo vähän aikaa ollut vähän hukassa sen kanssa, mitä ihmettä tänne kirjoittelisin... Alkaa ärsyttää se, kuinka tästä blogista on tullut joku päiväkirjankorvike, jonne avaudun asioista, mutten kuitenkaan halua kertoa mitään liian henkilökohtaista, joten kaikki postaukset ovat tosi epämääräisiä (ja olen tainnut sanoa tämän ennenkin). Varmaan taas joku päivä päädyn selailemaan noita vanhoja kirjoituksia ja turhautuneena poistelen niitä epämääräisimpiä ja turhimpia.

Olisi kivaa laitella tänne esim. lisää runoja, mutta nykyään on joku ihme blokki päällä enkä oikein saa aikaan sellaisia runoja, joista tykkäisin. Olisi kivaa laitella tänne enemmän valokuvia, mutta kun tuo paska kamerani ei kovin usein suostu yhteistyöhön (kesällä tai ehkä jo keväällä saan kuitenkin uuden, ehkä sitten), niin se jää sitten aina siihen. Olisi kivaa selittää tänne kivoista kirjoista, leffoista ja musiikista, mutta jostain syystä se jää aina väliin.

Haluan kuitenkin jatkaa bloggailua, on tämä kuitenkin sen verran kivaa. Mitä ikinä tänne jatkossa sitten päätänkin rustailla.

Don't know why but I wish that maybe I could lose myself

Turha sitten odottaa tältä kirjoitukselta yhtään mitään järkevää sisältöä tai loogisuutta tai ymmärrettävyyttä kaikilta osin tai yhtenäisyyttä. I have warned you.

Tänään iltapäivällä tajusin sen, kuinka samanlainen "tilanne" minulla paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta on juuri nyt verrattuna toissasyksyyn. (Paniikkikohtauksia useampana päivänä viikossa huonon itsetunnon ja koulustressin takia.) Olen pohjimmiltani onnellinen ja monet asiat ovat paremmin kuin vähään aikaan. Mutta sitten pienehkö, kouluun liittyvä asia alkaa stressata hetki hetkeltä enemmän. Pystyn sulkemaan sen aina välillä ulkopuolelle, en ajattele sitä, mutta ahdistus jää. Jossain vaiheessa onnistun kääntämään sen omaksi viakseni - minussa on vikaa, minä teen väärin, olen paska. Itsetuntoni valuu todella alas. Ja uhkaan sotkea nekin asiat, jotka ovat hyvin ja joiden takia ei pitäisi ahdistua.

(Ei luoja, kirjauduin tässä välissä sisään Irc-Galleriaan ja sinne oli tullut pyyntö osallistua johonkin MLL:n tyttökyselyyn, joka koskee mm. tyttöjen itsetuntoa. Kivaa.)

Enkä oikein ymmärrä, miten ihmeessä poikaystäväni jaksaa niin ihmeen hyvin tuota puolta minusta, päädyimme puhumaan asiasta - tästä epävarmuus/itsetuntohässäkästä - hieman viime viikonloppuna. Olen toisinaan aivan älyttömän vaikea ihminen, herkkä, äkkipikainen (toisaalta en pitkävihainen, lepyn suurin piirtein sekunnissa). Mutta silti hän jaksaa ja pysyy tyynenä kun itse olen ihan ihme temperamenttinen sekopää. Tuli muuten eilen tasan puolitoista vuotta täyteen ♥

Kävin tänään kampaajalla sopimassa vanhojentanssikampauksestani ja samalla pikaisesti kokeiltiin, miltä se tulee näyttämään ja tämä on tosi kiva. Ja hämmentävää, että hiukseni ovat siitä iltapäivästä lähtien pysyneet kiharina. Normaalisti nämä pysyy kiharina ehkä sen 15 minuuttia ja lässähtävät sitten. Ehkä en vaan itse osaa.

Ja nyt on uusimman TVD-jakson vuoro. Ja huomenna parhaan kaverin kanssa shoppailemaan, jee.

Okei ei tästä ihan niin epämääräinen tullut.

When I awoke, I was on the highway

She still hears music in the air

Tällä hetkellä tunnen olevani idiootein ihminen maailmassa.

Tuntuu, etten lähiaikoina ole muuta onnistunut tekemäänkään, kuin sotkenut asioita ja tehnyt virheitä ja vääriä päätöksiä.

Jos vielä jatkan tätä, ne kaksi ehkä pahinta pelkoani toteutuvat, enkä voi syyttää ketään muita kuin itseäni.

Vittu.

You're just a daydream away

Pengoin laatikoita ja päädyin muistelemaan peruskoulua (niitä hyviä puolia, tällä kertaa) löytämieni kirjevihkojen ja vastaavien takia.

Aluksi nauroin aivoni pihalle niiden juttujen takia, oltiin yhden kaverini kanssa aika naurettavia kuudennella luokalla. Olimme molemmat hieman ihastuneita - emme kuitenkaan kehdanneet myöntää sitä toisillemme tai kenellekään muullekaan - yhteen meitä kaksi vuotta nuorempaan poikaan. Hassuinta tässä on se, että olen nykyään taas kaveri kyseisen pojan kanssa seuriksen kautta.

Sitten päädyin muistelemaan yläastetta ja se oli hauskaa aluksi. Sitten minua alkoi masentaa se, että tajusin, etten osaa yläasteella opiskelluista asioista enää paljon yhtään. Varsinkin saksa. Saksaa - jota opiskelin peruskoulussa kuusi vuotta - en voinut lukiossa enää jatkaa ja minua harmittaa, kun en osaa puhua sitä paljon yhtään. Ymmärrän kyllä suhteellisen hyvin, mutta yhden lauseenkin sanominen tuottaa hankaluuksia. Lisäksi minulla tuli taas ikävä erästä ihmistä - en ole edes nähnyt häntä vuoteen. No can do, ollaan jo useampi vuosi pyöritty niin eri piireissä vapaa-ajalla, että kun ei olla samassa koulussa, niin eihän sitä nähtyä tule.

Plus minulla on pari viikkoa ollut ihan hillitön hinku päästä Saksaan. Aluksi se koski vain Berliiniä, onhan se kiva paikka (olin siellä vuosi sitten), mutta ei nyt niin ihmeellinen? Jossain vaiheessa se laajeni koko Saksaan, olisi kiva jossain muussakin isommassa kaupungissa siellä käydä. Ja en tiedä, milloin minä sinne muka pääsisin. Hiihtolomalla ollaan menossa Espanjaan, kesällä tuskin jaksan lähteä mihinkään kun pitäisi kesätöihin päästä ja se hankaloittaisi niiden saamista, ensi syksynä synttäreinäni Lontooseen, seuraavana talvena/keväänä en kyllä mihinkään lähde koska kirjoitukset, sitten olenkin jo köyhä kotoa pois muuttava opiskelija ja saa nähdä onko silloin varaa mihinkään ulkomaille mennä.

Anteeksi, kauhean epäselvää tekstiä.

I haven't lost anything except my mind

Jotenkin vähän sellainen olo, että tänään koko maailma on minua vastaan. Mutta onneksi vain vähän.

Deja vu -tunne yläasteajoista ei ole tiedättekö ollenkaan kiva. Okei, on minulla yläasteesta paljon hyviäkin muistoja, mutta juuri nyt ne huonot vievät juuri ja juuri voiton. Lisäksi juuri nyt on sellainen fiilis, että miksi vitussa olen lukiossa, miksen olisi päättänyt säästää hermojani ja päättää mennä amikseen? Toisaalta taas, tuskin olisin viihtinyt siellä.

Tämän pointti on ehkä se, että asioilla on aina kaksi puolta. Ja se, että ehkä on hauska ja hyödyllinen sana.

Niin ja hyvää uutta vuotta!