Pakko jatkaa tuohon edelliseen liittyen vielä...
Oikeastaan, tämä on taas ainakin osittain ihan oma vikani. Otan aina sen asenteen, että en rupea turhaan valittamaan "kun eihän tässä mitään ongelmaa ole", mutta sitten kun kaikki asiat patoutuvat, en enää kestä. En minä varmaan ikinä opi puhumaan silloin kun pitäisi ja olemaan hiljaa silloin kun pitäisi, mutta ainakin myöntäisin itselleni, että nyt pitäisi tehdä jotakin eikä esittää vahvaa.
Jonain päivänä kun käy taas näin, ihan oikeasti pilaan kaiken. Toivon, että en. Mutta.
ja jatkaakseni edellistä kommenttiani, tunnen juuri nyt ihan samoin... pitäisi osata ja uskaltaa avata suunsa, puhua asioista, mutta....... joskus pitäisi osata näyttää heikkoutensa ja laskea suojakilpi. voimeitä...
VastaaPoistaNiin... ): ennen mulla oli aina niin päin, että puhuin aina kyllä jollekin jos vähänkin jokin painoi mieltä ja se helpotti aina kyllä kauheesti, kun sai vain sanottua sen ongelman ääneen. en tajua, kun en enää vaan osaa tehdä niin... en halua avata suutani, kun tulee se tunne ja pelko, ettei ketään kuitenkaan kiinnosta kuunnella.
VastaaPoistaja vähän vajaa tunti tän merkinnän kirjoittamisen jälkeen tuli huomattua taas se, kuinka paljon se suunsa avaaminen oikeasti voi ratkaista asioita, nyt on ainakin yksi huoli vähemmän, vaikka olis ehkä pitänyt vähän eri tavalla se asia puheeksi ottaa...
osaisinpa miekii ottaa asioita puheeksi oikealla tavalla, helpottaisi...
VastaaPoistase ois kyllä tosiaan aika hyödyllinen taito..
VastaaPoistamulla on tietyissä tilanteissa tapana olla niin temperamenttinen ja sitten jälkeenpäin on tosi paska olo kun on heittäytynyt niin vaikeaksi ja ehkä vittumaiseksikin että jotain tapahtuisi, kun olisi voinut ihan asiallinenkin olla.