Maybe it's over now

Are we growing up or just going down?
It's just a matter of time until we're all found out
take our tears and put them on ice
Cause I swear I'd burn this city down to show you the light

There's a drug in the thermostat to warm the room up
And there's another around to help us bend your trust
I've got a sunset in my veins
And I need to take a pill to make this town feel okay

~

Eli siis uusi blogini.

Like the sun we will live and die

Mulla on taas ihan jäätävä kriisi tämän blogin kanssa ja taidan olla tullut siihen johtopäätökseen, että haluan aloittaa ihan alusta ja tehdä kokonaan uuden blogin. Sitten joskus kun se on olemassa, linkittelen sen varmaan tänne.

Well now everybody's losing control

Tuli hirveä hinku aloittaa/tehdä taas joku meme ja vähän nettiä selailtuani inspiroiduin tästä. Eli joka päivä - tai siis joka postaus, ehken ihan päivittäin - kerron jokaisella aakkosella vuorollaan alkavan bändin tai pari, joista pidän ja jotka nyt ekana sattuvat tulemaan mieleen. (Hirveän epäselvästi selitetty.)

Tänään siis A:

~

Sain tänään uuden juhlamekon (vaikka mulle tilattiinkin Dorothy Perkinsiltä jo yksi, äiti halusi ostaa toisen) ja kengät. Valkoiset ballerinat ja mekko sellainen kiva turkoosiviolettisininen, siinä on kiva pyörähdellä ♥

(Okei, vähän vituttaa kun ihmetyttää, eikö tuo yksi oikeasti tajua, että jos loukkaannun, niin helpoimmalla pääsisi jos yrittäisi selvittää asian, eikä ignoorata ja jee. Muuten olen kyllä tosi happy.)

Do you know how long I've waited?

Vihdoin elämä hymyilee taas, tänään oli kiva päivä ♥

~

Mukien sisällön kuvailu on jostain syystä jotenkin hirveän koukuttavaa ja kiehtovaa. (Älkää kysykö noiden kuvien pointtia juuri nyt, sellaista ei ole.)

~

Hirveä dilemma, kun päätin, että jätän The Avengersia katsomaan menemisen väliin, koska leffaliput maksaa liikaa ja Dark Shadows menee kuitenkin sen ohitse (miksi kaikki hyvät leffat tulevat aina teatteriin yhtä aikaa?). Ja oikeastaan, The Avengers olisi varmaan mielestäni aika tylsä, ainoa syy, miksi haluaisin nähdä sen, on Robert Downey Jr. Huvittavaako?

Ehkä pitää katsoa vaikka Iron Manit tässä lähipäivinä, niin saan downeykiintiöni taas täytettyä...

Such a brilliant star you are

Joskus toivon olevani olemassa.
Tavallaan on helppoa olla näkymätön,
Joskus taas haluan huutaa
Huomaa minut!
Uudelleen ja uudelleen,
Hyppy uuteen ja paluu entiseen.
Ilman minua ei olisi
Mitä?
Enhän nytkään ole olemassa.

~

Tajusin tänään, että olen lähiaikoina taas kehittynyt paremmaksi kyvyssäni peitellä sitä, mitä päässäni oikeasti liikkuu.

Ja olen taas alkanut saada otetta fikkauksesta (eli siis saan jotain joskus valmiiksi ja julkaistuakin) ja se on tosi kivaa ♥
A love that should have lasted yearsin kirjoittaminen sitten takkuaakin, mutta eiköhän se inspiraatio siihenkin sitten aikanaan palaa.

Where are you now?

Koittakaa kestää tätä kuvien spämmäämistani.

By the way your hands were shaking

Olen aina epäillyt sitä, mutta nyt olen varma siitä, että elämä kiertää ainakin jollain tasolla kehää.

Muistan vuosi sitten, kuinka pelkäsin tulevaa kesää aivan liikaa, en halunnut sen tulevan. Ja loppujen lopuksi se oli paljon pahempi kuin pelkäsin. Nyt sain kuulla, jotain, minkä takia pelkään ensi kesää melkein yhtä paljon - pelkään, että joudun käymään jotain samanlaista läpi.

(Ehkä nyt keksin keinon selvitä ja paeta kaikkea?)

~

 

Don't ask me why

Koulussa tämä päivä vaikutti aika paskalta, mutta äsken Citymarketissa käydessä tuli sellainen iloinen ja tyytyväinen fiilis.

Löysin kevätnäytösvaatteet, ostin kaksi leffaa (Love Actually ja Bridget Jones), kuuntelin Seppälän sovituskopissa söpön pikkupojan höpötystä ja takaisin tullessa hymyilin leveästi takaisin mummolle, joka hymyili minulle kun meinasimme törmätä pyörillä toisiimme.

Lisäksi ostin pitkästä aikaa Starbucks Latten (en kyllä löytänyt niitä kivoja lasipulloja, niin ostin tuommoisen mukin) ja subbarini päällä odottelee vielä yksi Mignon (sain poikaystävältäni, hän ei tykkää niistä mutta oli saanut pääsiäisenä yhden).

Tell me what you see

Hups. Minun ei ollut enää tarkoitus kesällä lähteä muun perheen kanssa ulkomaanreissulle, jotta ei tarvitsisi sähläillä kesätöiden kanssa ja että voisin loppukesästä sitten keskittyä kirjoituksiin lukemiseen. Mutta - enhän minä nyt voi noita Dubliniin ilman minua päästää ja ehkä minä en loppukesästä enää ole töissäkään ja eihän se neljä päivää kauheasti lukuajasta ole pois. Noh, Dublin oli liian vaikea lentojen takia ja aika kallis ja Saksa kiinnosti mutta sekin oli vähän hankala, niin lähdemmepäs nyt sitten Amsterdamiin kesällä : )

Ja ärsyttää ja ahdistaa ja vituttaa ja turhauttaa, kun joka kerta kun suutun tai ihan vain sanon jostain, ei sitä enää oteta tosissaan, kun olen vaan niin drama queen ja suutun kuitenkin kaikesta aina ja olen vain niin vitun hyvä syyllistämään muita, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Entä kun minusta juuri nyt ihan oikeasti tuntuu pahalta? Ehkä en voi (taaskaan) tehdä muuta kuin syyttää itseäni.

 Okei, olen aika mestari heittäytymään marttyyriksi ja syyllistämään muita riidellessä. Mutta. Minusta minusta ihan oikeasti tuntuu pahalta. Varsinkin kun minut pudotetaan alas pilvistä, eikä maan pinnalta.

(Ei asiat oikeasti näin huonosti ole, haluan vain purkaa tämän jonnekin. Kiitti moi.)

When your bus has left the stop you'd better drop your hurrying

Saimme äidin kanssa vihdoin pakattua vanhojentanssimekkoni ja vietyä sen äitini vaatehuoneeseen (itselläni ei ole ollenkaan henkaritilaa, jonne sen saisi) ja tuli aika alakuloinen fiilis, se päivä on mennyt jo ja tuskin vähään aikaan tulee tuota mekkoa päälle puettua tai mitään.

Lisäksi alkoi huvittaa äskeinen elämää suurempi ongelma äitini kanssa - emme kumpikaan muistaneet Paul McCartneyn lasten lukumäärää tai parin nuoremman nimeä. Ja sitä ennen kyyneleet silmissä muisteltiin Paulin keikkaa ja aawwiteltiin tälle artikkelille ja sille mitä Ringo sanoi Maccasta. (Ja äsken hihiteltiin sille, kuinka samannäköisiä Paul ja James ovat.)

Viime viikonlopun iskoleiri oli tavallaan aika ristiriitainen, päällimmäiseksi jäivät kuitenkin positiiviset fiilikset. Leiri itse oli kaiken kaikkiaan kivoin niistä kolmesta kevään iskoleiristä joilla olen ollut ja lauantai-ilta ja sunnuntai hymyilyttävät edelleen erinäisistä syistä. Perjantaina tunsin itseni aika paskaksi ja turhaksi - aluksi syystä, mutta sitten se lähti vähän käsistä.

Nykyään varsinkin olen huomannut kuinka totta se on, että ollakseen joskus täydellisen onnellinen, pitää välillä tuntea se vastakohtainenkin tunne, jotta se onnellisuus tuntuu yhtään miltään.